Ei siinä mikään auttanut. Minä luin Testamentin.
"Ihana runoelma", sanoi Pasinkov hiljaa heti, kuin minä lopetin viime värsyn. "Ihana runoelma! Mutta olipa se kuitenkin kummallista", jatkoi hän puhettaan, oltuaan hiukan aikaa vaiti, "että sinulle juuri sattui aukeamaan Testamentti. Hyvin ihmeellistä!"
Minä aloin lukea toista Lermontovin runoelmaa, mutta Pasinkov ei sitä enää kuunnellut, katsoi syrjään ja toisti vielä pariin kertaan: "Ihmeellistä, hyvin ihmeellistä!" Minä päästin kirjan putoamaan polvilleni.
"Sinulla on naapurina nainen", alkoi hän hiljaa sanella, mutta kääntyi sitte äkisti minuun päin ja kysyi: "Muistatko Sofia Slotnitskia?"
Minä punastuin.
"Ettäkö minä en muistaisi häntä?"
"Onhan hän nyt naimisissa?"
"On aikaa sille Asanovin kanssa. Kirjoitinhan minä sinulle."
"Niin tosiaankin, sinä kirjoitit siitä. Hänen isänsä, antoiko hän hänelle viimein anteeksi?"
"Niin, hän antoi anteeksi, mutta ei tahtonut koskaan nähdä Asanovia."