Minä avasin yhden niistä ja tunsin heti Pasinkovin käsialan.
"Rakas pikku Maria!" oli siinä kirjoitettuna suurilla, selvillä kirjaimilla. "Eilen nojasit pikku päätäsi minun päätäni vasten, ja kun kysyin, miksi niin teit, vastasit sinä: minä tahdon kuulla, mitä te ajattelette. Nyt minä sanon sinulle, mitä ajattelin. Minä ajattelin: miten olisi hyvä, että Maria oppisi lukemaan ja kirjoittamaan! Silloin sinä osaisit itse lukea tämänkin kirjeen."
Maria katsahti kirjettä.
"Sen hän kirjoitti minulle", sanoi hän "kun hän vielä oli Novgorodissa ja ryhtyi opettamaan minua lukemaan ja kirjoittamaan. Katsokaa toisiakin kirjeitä. On siellä niitä Siperiastakin. Olkaa hyvä ja lukekaa ne."
Minä luin kaikki kirjeet. Ne olivat kaikki kirjoitetut hyvin ystävällisesti, jopa hellästikin. Ensimmäisessä Siperiasta lähetetyssä kirjeessä nimitti Pasinkov Mariaa paraaksi ystäväkseen, lupasi lähettää hänelle rahaa Siperian matkaa varten ja lopussa olivat seuraavat rivit:
"Minä suutelon sinun sieviä pikku käsiäsi. Täällä ei ole ainoatakaan tyttöä, jolla olisi sellaiset kädet kuin sinulla. Eivätkä he ole sinun kaltaisiasi päänsäkään, vielä vähemmin sydämmensä puolesta. Lue niitä kirjoja, jotka minä annoin sinulle ja muistele välistä minua. Minä en unhota sinua. Sinä olet ainoa, ihan ainoa, joka vähän pidät minusta. Sen tähden minäkin olen yksistään sinun omasi!"
"Kyliä näen, että hän oli hyvin rakastunut teihin", sanoin minä antaessani tytölle kirjeet takaisin.
"Niin, kyllä hän piti paljon minusta", vastasi Maria kainosti ja kätki kirjeet huolellisesti taskuunsa, kyynelien sill'aikaa hiljaa juostessa pitkin hänen poskiansa. "Minä luotin aina häneen. Jos Jumala olisi antanut hänen elää, hän ei suinkaan olisi hyljännyt minua. Antakoon Jumala hänelle ijankaikkisen autuuden taivaan valtakunnassa."
Hän pyyhki huivinsa nurkalla kyyneleet pois kasvoiltansa.
"Missä te nyt asutte?" kysyin minä.