"Nykyään minä asun täällä Moskovassa. Minä tulin tänne palvelijaksi eräälle leskirouvalle, mutta olen nyt paikan puutteessa. Minä kävin Jakov Ivanitsin tädin luona, mutta hän on itsekin hyvin köyhä eikä voinut auttaa minua. Jakov Ivanits puhui usein teistä", sanoi hän nousten ja syvään niiaten, "hän rakasti teitä ja muisteli teitä usein. Kun tässä eräänä päivänä lapasin Jelisei Timofejitsin, ajattelin minä: Mahdollisesti te ehkä autatte minua koska minulla nyt ei ole paikkaa eikä turvaa."
"Sen minä tietysti teenkin, Maria… Suokaa anteeksi, mikä te olette isänne nimeltä?"
"Petrovna", vastasi tyttö, maahan katsoen.
"Minä teen, mitä suinkin voin teidän avuksenne, Maria Petrovna", jatkoin minä, "ikävä vain että minä olen täällä matkalla enkä tunne täällä montakaan hyvää perhettä."
Maria huokasi.
"Jospa minä vain saisin paikan, millaisen hyvänsä. Minä en osaa leikata, mutta ommella minä osaan mitä hyvänsä; voisin minä ottaa lapsiakin hoitaakseni."
"Jospa minä voisin antaa hänelle vähän rahaa", ajattelin minä itsekseni, "mutta mitenkähän se kävisi päinsä?"
"Kuulkaas, Maria Petrovna", aloin minä vähän neuvottomasti, "minä pyydän, älkää pahastuko, mutta tiedättehän Pasinkovin omista sanoista, mitenkä hyvät ystävät me olimme. Antakaa minun sen tähden tarjota teille vain pieni, mitätön summa, ensimmäisiksi tarpeiksi, kunnes saatte paikan."
Maria katsoi minuun kummastellen.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hän hiljaa.