"Kiitän nöyrimmästi", sanoi hän ja jatkoi vähän ajan päästä: "Puhuiko hän koskaan teille minusta?"
"Minä näin häntä pitkän ajan perästä, vasta hänen kuolemansa edellisenä päivänä. Muuten en muista oikein, mutta luullakseni hän puhui teistä."
Maria siveli hitaasti kädellään tukkaansa ja toista poskeansa ja näytti miettivän jotakin. Mutta sitte sanoi hän ainoastaan lyhyeen: "hyvästi", ja läksi.
Minä istahdin pöydän viereen ja vaivuin suruisiin ajatuksiin muistelemaan tätä Mariaa, hänen suhdettansa Pasinkoviin, hänen kirjeitänsä, Varvara Nikolajevnan salaista rakkautta häneen. "Ystävä parka!" huokasin itsekseni. Koko hänen elämänsä kulki sisällisen katseeni ohitse, hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa, neiti Fredrika. "Elämä ei sinulle antanut paljoa iloa, ystävä parka!"
Seuraavana päivänä kävin uudestaan tervehtimässä Sofia Nikolajevnaa.
Minä sain odottaa hetkisen etuhuoneessa ja kun pääsin sisään, istui
Lydia jo äitinsä sivulla. Minä ymmärsin heti, että Sofia Nikolajevna ei
halunnut jatkaa eilistä keskusteluainetta.
Minä aloin puhella, mutta mistä, en tosiaankaan enää muista, luultavasti kaupungin juoruista, asioimisista ja muusta sellaisesta.
Pikku Lydia pisti usein sanan väliin ja katsoi silloin aina veitikkamaisesti hymyillen minuun. Toisin ajoin ilmestyi äkisti erittäin hullunkurista vakavuutta ja arvokkaisuutta hänen pienille, eläville kasvoillensa. Se pieni viisas tyttö kyllä aavisti, että äiti oli tahallaan ottanut hänet viereensä minun vierailuajakseni.
Hetkisen kuluttua minä nousin ja sanoin jäähyväiset.
Sofia Nikolajevna seurasi minua ovelle.
"Minä en antanut teille mitään vastausta kirjeesenne eilisiltana", sanoi hän puoli ääneen ja pysähtyi kynnykselle, "mutta mitäpä minä olisin vastannutkaan? Elämämme ei riipu meistä itsestämme, mutta meillä on kaikilla luja ankkuripaikka, josta meitä mitkään tuulet eivät voi kiskoa irti, jos itse emme tahdo, ja se on: velvollisuudentunto."