— Kyll'on hyvä, tämä teidän Badeninne! — virkkoi hän viimein. — Saakos tuohon penkille käydä istumaan? Minua alkaa väsyttää.
— Tietysti saa, Kapitolina Markovna. Sitähän varten ne on penkitkin.
— Ties ja! Kuuluu Parisissakin olevan penkkejä bulevaardeilla, mutta niissä ei ole säädyllistä istua.
Litvinow ei vastannut siihen mitään. Hänen mieleensä johtui vaan tässä silmänräpäyksessä, että moniaan askeleen päässä tästä oli se penkki, jossa hänen ja Irinan välillä oli ollut ratkaiseva keskustelu.
Sitten muisti hän huomanneensa tänään Irinan poskella pienen punaisen täplän…
Kapitolina Markovna laskeutui penkille istumaan, Tatjana hänen viereensä. Litvinow jäi seisomaan tielle. Hänen ja Tatjanan välillä oli — vai muutoinko se vain siltä tuntui? — oli tekeillä jotain… tiedottomasti, vähitellen.
— Voi sitä narria, sitä narria — valitteli Kapitolina Markovna, päätään pyöritellen. — Olisipa myödä tuon mamselin toaletti, niin ei ainoastaan kymmenen, vaan satakin perhettä voisi niillä rahoilla elättää. Huomasittekos te, että hänellä hattunsa alla, noissa punaisissa hivuksissa, oli timantteja? Päiväsydännä timantteja, aatelkaa!
— Ei hän ole punatukkainen, — huomautti Litvinow; — hän värjää vaan tukkansa punaiseksi; se on muodissa nyt.
Kapilolina Markovna kohautti jälleen olkapäitään, oikeinpa vaipui mietteisinsä.
— No mutta, — virkkoi hän viimein; — tämähän on skandaalia. Ei meillä Dresdenissä ole sentään vielä niin pitkälle menty. Onhan se loki vähän kauempana Parisista. Eikös niin, Grigori Mihailitsh, vai kuinka?