— Niin sekö? — vastasi Litvinow, ajatellen itsekseen: "mistäs hän puhuikaan?" — Niin, tietysti, tietysti…
Samassa kuului verkallisia askeleita, ja Potugin lähestyi heitä.
— Hyvää päivää, Grigori Mihailitsh, — virkkoi hän, naurahdellen ja päätään nyökytellen.
Litvinow tarttui häntä heti käteen.
— Hyvää päivää, hyvää päivää, Sosont Ivanitsh, — äsken te luullakseni tulitte vastaan yhdessä… niin vast'ikään, lehtokujassa.
— Niin, minä se olin.
Potugin kumarsi kunnioittavasti daameille.
— Sallikaa esittääni teidät, Sosont Ivanitsh. Läheiset tuttavani, sukulaiseni, vasta tulleet Badeniin. Potugin, Sosont Ivanitsh, maanmiehiä, vierailee niinikään Badenissa.
Daamit kohottautuivat vähäsen kumpikin. Potugin kumarsi uudelleen.
— Täällä on ilmeinen rout[111] — alkoi vienolla äänellä Kapitolina Markovna. Hyväntahtoista vanhaa piikaa hieman pelottikin, mutta ennen kaikkea hän tahtoi säilyttää arvokkaisuuden. — Kaikki pitävät mieluisana velvollisuutenaan olla jonkun aikaa täällä.