— No, siksipä ei auta viipyäkään. Tanja, lähdetäänpäs.
— Sallitteko minun tulla mukaanne? — kysäsi Potugin Litvinowin suureksi ihmeeksi. Litvinow ei osannut ajatellakaan, että Irina oli hänet lähettänyt. Kapilolina Markovna myhähti kohteliaasti.
— Varsin kernaasti, m'sjö… m'sjö… —
— Potugin — auttoi tämä ja tarjosi hänelle käsivartensa.
Litvinow teki samoin Tatjanalle, ja kumpikin pari läksivät
Conversationshausia kohti.
Potugin keskusteli edelleen Kapilolina Markovnan kanssa. Litvinow kulki sanaakaan sanomatta. Pari kertaa vain myhähti hän ilman vähintäkään aihetta, ja likisti hiljaa Tatjanan kättä kainalossaan. Valhetta oli noissa likistyksissä; toinen ei niihin vastannut, ja Litvinow tunsi valhettelevansa. Ne eivät olleet niinkuin entis-aikaan, kahden, toisillensa antautuneen sielun molemmanpuolista vakuuttamista lujasta liitosta; ne tulivat siitä syystä, ett'ei Litvinow tiennyt, mitä sanoa. Tuo äänetön jotain, mikä heidän välillänsä oli alkanut itää, kasvoi kasvamistaan ja varmeni. Tatjana katsahti häneen jälleen tarkasti, melkein tutkivasti.
Samoin kävi Conversationshausinkin edustalla, pöydän ääressä, johon he istahtivat neljän kesken. Erotus oli vaan se, että Litvinowin äänettömyys nyt, väkijoukon levottomassa humussa ja musikin raikuessa ja räikyessä, näytti luonnollisemmalta. Kapitolina Markovna tuli, niinkuin sanotaan, haltijoihinsa. Potugin tuskin ennätti vastailla hänelle ja tyydyttää hänen uteliaisuuttansa. Kaikeksi onneksi ilmestyi ohikulkevain joukossa äkkiä rouva Suhantshikowin laiha olento, ja samassa välähtivät nuo silmät, jotka eivät ikinä asemillaan kestäneet. Kapilolina Markovna tunsi hänet heti, kutsui luokseen ja pani istumaan saman pöydän ääreen, ja — nyt alkoi sanojen tulo ja tulva.
Potugin kääntyi Tatjanan puoleen ja rupesi keskustelemaan hänen kanssaan hiljaisella, pehmeällä äänellä, lempeä ilme hiukan alas painuneilla kasvoilla. Tatjana vastaili hänelle sujuvasti ja vapaasti, itsekin sitä ihmetellen. Hänen oli mieluista puhella tämän vieraan, tuntemattoman miehen kanssa, sillä välin kuin Litvinow yhä istui liikahtamatta, entinen järkähtämätön, paha hymy huulillaan.
Tuli päivällis-aika. Soitto vaikeni, väkijoukko alkoi harveta. Kapitolina Markovna sanoi hellät jäähyväiset rouva Suhantshikowille. Erinomainen kunnioitus oli hänessä herännyt tätä rouvaa kohtaan, vaikka sitten myöhemmin sanoikin Tatjanalle, että rouva Suhantshikow on sentään tavattomasti ärtyisä ihminen, mutta sen sijaan tietää hän jok'ikisestä ihmisestä jok'ikisen asian. Ompelukoneet, arveli Kapitolina Markovna, pitää kumminkin hankkia, heti kuin häät on pidetty. Potugin sanoi hyvästi.
Litvinow läksi saattamaan daamejansa kotia. Hotellin ovella annettiin hänelle kirje. Hän astui syrjään ja repäisi kiireesti kuoren auki. Pienellä velinipaperin palasella luki seuraavat, lyijykynällä piirretyt, sanat: "Tulkaa tänä iltana kello seitsemän luokseni silmänräpäykseksi. Sitä rukoilee Teiltä Irina." Hän pisti kirjeen taskuunsa, kääntyi ympärinsä ja naurahti jälleen… Kelle? Miksi? Tatjana seisoi häneen selin.