Tuskin oli Litvinow ennättänyt katsahtaa ympäriinsä, niin jo aukeni sama ovi selkoseljälleen, ja sisään astui Irina, yllään ruusunpunainen baalipuku, helmiä hivuksissa ja kaulassa. Hän riensi suoraa päätä Litvinowin luokse, tarttui hänen käsiinsä ja seisoi niin hetken aikaa äänetönnä; hänen silmänsä loistivat, ja rinta kohoili, ikäänkuin olisi hän juossut ylös vuoren rinnettä.
— Min'en saattanut vastaan-ottaa… teitä tuolla — puhui Irina kiirehtivällä kuiskutuksella — me olemme kutsutut päivällisille ja olemme juuri lähdössä, mutta minä tahdoin välttämättömästi tavata teitä. Olihan se teidän morsiamenne, jonka kanssa te tänään tulitte vastaani?
— Kyllä; minun morsiameni se oli — vastasi Litvinow, pannen painoa sanalle "oli".
— No niin, minä tahdoin nähdä teitä vaan hetkisen, sanoakseni teille, että te saatte pitää itseänne aivan vapaana, ett'ei se, mikä eilen tapahtui, suinkaan saa muuttaa teidän päätöksiänne…
— Irina! — huudahti Litvinow, — miksis puhut tuolla tavalla?
Hän lausui nämä sanat kovalla äänellä… Salaamaton intohimo helähti noissa sanoissa. Irina sulki ehdottomastikin silmänsä hetkiseksi.
— Voi sua armas! — jatkoi Irina, kuiskaillen vielä hiljemmin, mutta hillittömällä viehättymisellä. — Et tiedä, kuinka minä lemmin sua. Minä olen vain maksanut velkani sinulle, olen sovittanut entisen rikokseni… Voi mua! Min'en voinut antaa sinulle nuoruuttani, niinkuin olisin tahtonut, mutta minä en ole sälyttänyt päällesi mitään velvollisuuksia, ei ole mitään lupausta siteenä sulla, armas! Tee mitäs tahdot; sinä olet vapaa kuni ilma, sinua ei pidätä mikään; muista se, muista!
— Mutta minä en voi elää ilman sinua, Irina, — keskeytti Litvinow, nyt jo kuiskaamalla. — Eilisestä ruveten olen sinun omasi iäti… Sinun jalkaisi juuressa ainoastaan voin minä hengittää…
Vavisten painoi hän kasvonsa Irinan käsiin. Irina katsahti hänen kumartuneesen päähänsä.
— No tiedä sitten — virkkoi hän, — että minäkin olen valmis kaikkeen; en kaipaa ketään, en mitään. Päätä sinä, minä olen altis… Minäkin olen iäti sinun… sinun.