Joku koputti varovasti ovelle. Irina kumartui ja kuiskasi vielä kerran: "sinun omasi; hyvästi!" Litvinow tunsi hivuksissaan hänen hengityksensä, hänen huultensa kajonnan. Kun hän oikaisihe, ei Irinaa enää ollut huoneessa; hänen vaatteensa kahahtivat vaan käytävässä, ja kaukaa kuului Ratmirowin ääni:
— Eh bien! Vous ne venez pas?[113]
Litvinow istahti korkealle arkulle ja kätki kasvot käsiinsä. Naisentuoksu, hieno ja raikas, tuulahti häneen… Irina piteli hänen käsiään omissansa.
— Tämä on liikaa, — kävi kautta hänen mielensä, — tämä on liikaa. —
Tyttönen tuli huoneesen, myhähti hänen kysyvään katseesensa ja virkkoi:
— Olkaa hyvä ja lähtekää pois, ennenkuin…
Litvinow nousi ja meni ulos hotellista. Ei ollut ajattelemistakaan palata heti kotia: ensin oli tyyntyminen. Sydän löi kiihkeästi ja epätasaisesti; tuntui kuin maa hänen jalkainsa alla olisi hiljalleen huojahdellut.
Hän läksi jälleen kulkemaan Lichtenthalin lehtokujaa pitkin. Hän ymmärsi, että ratkaiseva hetki oli nyt tulossa; siirtää asiata kauemmas, peitellä, kartella — se käy nyt jo mahdottomaksi; selitys Tatjanan kanssa on välttämätöntä. Hän kuvaili mielessään, kuinka Tatjana istuu siellä liikahtamatta, odotellen häntä… Litvinow aavisteli itsessään, mitä hän on Tatjanalle sanova, mutta kuinka ryhtyä tuohon, kuinka aloittaa? Hän oli sysännyt luotansa koko säännöllisen, kunnollisen, tukevan tulevaisuutensa; hän tiesi syöksyvänsä nyt suin päin kuiluun, jonne ei saisi katsahtaakaan… Se ei häntä levottomaksi tehnyt; sehän oli päätetty asia. Mutta kuinka on hän astuva tuomarinsa eteen? Ja jospa siinä todellakin tuomarina seisoisi enkeli, säkenöitsevä säilä kädessä — helpommalta tuntuisi pahantekijän sydämmessä… nyt sen sijaan täytyy kenties hänen itsensä iskeä puukko… Ilkeätä! Mutta palaita, kieltäytyä tuosta toisesta, käyttää hyödykseen tarjottua, hänen oikeudekseen tunnustettua vapautta… Ei! Parempi kuolla! Ei ole tarvis tuota inhottavaa vapautta… nyt syöstään alas tuhoon ja turmioon… ja nuo silmät ne lemmellä katsahtakoot…
— Grigori Mihailitsh! — lausui muuan surullinen ääni, ja jonkun käsi laskeusi raskaana hänen olalleen. Hän kääntyi hätkähtäen ja huomasi Potuginin.
— Suokaa anteeksi, Grigori Mihailitsh, — aloitti tämä tavallisella arkuudellaan. — Taisin häiritä teitä, mutta nähtyäni teidät tuolta kaukaa, aattelin itsekseni… mutta jos tulin sopimattomaan aikaan…