— Päinvastoin, minun on hyvin mieluista — jupisi Litvinow hampaittensa välistä.
Potugin läksi kulkemaan hänen rinnallaan.
— Herttainen ilta, — alkoi hän, — niin lämmin! Oletteko jo kauan ollut kävelemässä?
— Vähän aikaa.
- Ja mitäpäs minä kyselenkään; näinhän minä teidän tulevan Hôtel de l'Europesta.
— Kuljitte siis jäljissäni?
— Kuljin.
— Onko teillä jotain sanottavaa minulle?
— On, — vastasi Potugin tuskin kuuluvasti.
Litvinow pysähtyi ja katsahti kutsumattomaan kumppaliinsa. Potugin oli kalpea, silmät harhailivat; entinen, vanha suru näkyi jälleen ottaneen sijansa hänen vääntyneisiin piirteisiinsä.