— Mitäs teillä sitten on minulle sanomista? — kysyi Litvinow verkalleen ja läksi astumaan edelleen.
— Malttakaahan… minä sanon heti. Ell'ei teillä ole mitään sitä vastaan, niin istumme tähän penkille. Täss'on mukavampi.
— Tämähän tuntuu oikein salaperäiseltä, — virkkoi Litvinow, istuen hänen viereensä. - Ette mahda olla aivan entisellänne, Sosont Ivanitsh?
- Minua ei vaivaa mikään, eikä tässä ole mitään salaperäistäkään. Minä aioin oikeastaan vaan ilmoittaa teille, minkä vaikutuksen minuun teki teidän morsiamenne… olihan se teidän morsiamenne, vai kuinka?… no niin, se neiti, jonka kanssa minut tänään tutustitte. Minun täytyy sanoa, ett'en elämäpäivänäni koskaan ole tavannut sympaattisempaa olentoa. Siinä kultainen sydän, siinä enkelisielu.
Potuginin kasvoilla asui edelleen entinen haikeus ja murhe, niin ett'ei Litvinowkaan saattanut olla huomaamatta ristiriitaisuutta hänen kasvojensa ilmeen ja hänen sanainsa välillä.
— Arvostellessanne Tatjana Petrovnaa, olette osannut aivan oikeaan, — alkoi Litvinow, — vaikka kummakseni käy ensinnäkin, että te tiedätte meidän keskinäiset välimme, ja toiseksi, että te niin pian olette päässeet hänen perillensä. Enkelisielu hän todella on, mutta… sallikaa kysyäni… siitäkö teidän oli aikomus puhella minun kanssani?
— Hänen perillensä ei voi olla pääsemättä heti kohta, - virkkoi Potugin kiireesti, ikäänkuin väistäen viimeistä kysymystä, — maksaa vain kerran katsahtaa hänen silmiinsä. Hän ansaitsee kaikkea mahdollista onnea maailmassa, ja miekkonen se, jonka osana on oleva tehdä hänet onnelliseksi! Olkoon se miekkonen vaan kyllin mahdollinen moiseen kohtaloon!
Litvinowin silmäkulmat rypistyivät hieman.
— Sallikaas, Sosont Ivanitsh, — virkkoi hän, — minun täytyy sanoa, että tämä keskustelu on mielestäni varsin omituista… Minä tahtoisin tietää, minuako teidän viittauksenne tarkoittaa?
Potugin viivytteli vastausta: hän taisteli ilmeisestikin oman itsensä kanssa.