— Älkää loukkaantuko minun sanoihini, Grigori Mihailitsh; minua te puolestanne ette voi loukata. En ole tullut tänne teitä loukkaamaan, ja kaukana on pilankin teko minusta nyt.
— Saattaa olla, saattaa olla. Minä uskon kernaasti tarkoituksenne vilpittömyyttä, mutta sallikaa minun sittenkin tietää, millä oikeudella te sekaannutte toisen ihmisen kotielämään, sydämmen asioihin, ja millä perustuksella te niin varmana lyötte totuuden leiman tuohon keksintöönne?
— Keksintöönikö? Jos minä olisin tuon keksinyt, niin ette te vainkaan olisi suuttunut! Ja mitä taas totuuteen tulee, niin en minä vielä milloinkaan ole kuullut ihmisen kyselevän itseltään, onko hänellä oikeutta ojentaa hukkuvalle kättään.
— Kiitän nöyrimmästi huolenpidostanne, — vastasi Litvinow kiivaasti, — mutta minä en tarvitse sitä, ja kaikki nuo fraasit siitä perikadosta, johon suuren maailman naiset syöksevät nuorukaisia, ja ylhäisen maailman siveettömyydestä ja niin edespäin,… ne ovat mielestäni pelkkiä fraaseja, ja joissakin määrin minä halveksinkin niitä, ja senpä vuoksi pyydän minä, älkää vaivatko voimallista, auttavaa käsivarttanne, vaan sallikaa minun rauhassa hukkua.
Potugin katsahti jälleen Litvinowiin. Hän hengitti raskaasti, hänen huulensa vavahtelivat.
— Katsokaa toki minua, nuori mies, — huudahti hän vihdoin, lyöden rintaansa, — olenko minä joutavan, itserakkaan siveilijän näköinen, näytänkö minä saarnamieheltä? Ettekö te ymmärrä, että, vaikka minun osan-ottoni teidän kohtaloonne olisi kuinka suuri hyvänsä, minä en pelkästään siitä syystä olisi virkkanut sanaakaan, en olisi antanut teille oikeutta moittimaan minua siitä, mitä minä ennen kaikkea inhoan, nimittäin epähienoudesta, tunkeilevaisuudesta. Ettekö te näe, että asia on aivan toista laatua, että teidän edessänne on mies, jonka on särkenyt, murtanut, juuriaan myöten masentanut juuri se sama tunne, jonka seurauksilta hän tahtoisi varoittaa teitä, sama tunne… ja… ja samaa henkilöä kohtaan.
Litvinow astui askeleen takaperin.
— Onko se mahdollista? Te… te… Sosont Ivanitsh! Mutta rouva
Belski… tuo lapsi…
— Ah, älkää kyselkö minulta… uskokaa minua! Se on synkkä, kamala historia, jota en rupea tässä kertomaan. Rouva Belskiä minä tuskin tunsinkaan; tuo lapsi ei ole minun, minä otin sen omakseni… sillä… sillä se oli hänen tahtonsa, hänelle se oli tarpeellista. Mitästä varten minä olisin täällä, teidän ilkeässä Badenissanne? Ja vihdoin, luuletteko te, onko edes saattanut juolahtaa mieleennekään, että minä vain myötätuntoisuudesta teitä kohtaan olisin päättänyt varoittaa teitä? Minun on sääli tuota hyvää, herttaisia tyttöä, morsiantanne… Mutta mitäpäs minua teidän tulevaisuutenne liikuttaa, mitäs minulla on tekemistä teidän kumpaisenkaan kanssa? Tytön tähden minä vaan pelkään… yksistään hänen.
— Liian paljon kunniata, herra Potugin — alkoi Litvinow, — mutta koska me nyt, teidän puheenne mukaan, olemme kumpainenkin samassa asemassa, niin miksikäs te ette pidä moisia nuhdepuheita itsellenne, ja eiköhän minun pitäne lukea varomisenne syyksi muuta tunnetta?