— Nimittäin luulevaisuutta; sitähän te aioitte sanoa? Nuori mies, nuori mies, eikö teitä hävetä tuollainen kujeileminen ja viekastelu, eikö teitä hävetä olla ymmärtämättä, kuinka katkerata se suru on, joka minun suuni kautta puhuu! Ei, emme vainkaan ole samassa asemassa! Minä, minä olen vanha, naurettava, aivan vaaraton narri… mutta te! Ja mitäs minä tässä turhia puhun? Te ette hetkeksikään ottaisi päällenne sitä roolia, jota minä näyttelen, näyttelenpä kiitollisuudellakin! Entäs luulevaisuus? Ei ole luulevainen se, jolla ei ole toivon kipinätäkään. Jos koskaan tuo tunne olisi minussa herännyt, niin ei ainakaan nyt. Minua vain hirvittää… hirvittää hänen tähtensä, ymmärtäkää toki tuo. Ja olisinko minä silloin, kuin hän lähetti minut teitä noutamaan, osannut aavistaakaan, että hänen tuntemansa väärinteko olisi vievä hänet niin pitkälle?
— Mutta sallikaa, Sosont Ivanitsh, näyttää siltä kuin te tietäisitte…
— Min'en tiedä mitään, ja minä tiedän kaikki tyyni. Minä tiedän — lisäsi hän, kääntyen pois, — minä tiedän, missä hän oli eilen. Ja nyt ei häntä enää pidätä mikään; hänen täytyy vajota pohjaan asti, niinkuin kiven, joka on veteen heitetty. Olisinpa kaksin kerroin mieletön, jos luulisin, että minun sanani heti kohta pysäyttävät teidät… teidät, jolle moinen nainen… Mutta kylliksi siitä jo. Min'en voinut hillitä itseäni, siinä selitys, miksi tein, niinkuin tein. Ja sitä paitsi, miksikäs en olisi yrittänyt? Kenties muutatte vielä mielenne, kenties lankeaa jokunen sanani teidän sydämmeenne, kenties päätätte pelastaa sekä hänet että itsenne ja tuon ihanan, viattoman olennon… älkää nyt kiivastuko, älkää polkeko jalkaanne! Mitäpäs minä pelkäisin, mitäpäs kursailisinkaan? Ei se ole luulevaisuus, joka minussa nyt puhuu, ei se ole harmikaan… Minä olen valmis laskeutumaan teidän jalkainne juureen ja rukoilemaan teitä… Mutta mitäpä tästä… Voikaa hyvin! Olkaa huoleti: kaikki tämä jää meidän välillemme. Teidän parastanne olen tarkoittanut.
Potugin läksi astumaan lehtokujaa pitkin ja katosi pian näkyvistä yhä sakenevaan hämärään…
Litvinow ei pidätellyt häntä.
"Se on kamala, synkkä historia!" oli Potugin sanonut Litvinowille eikä tahtonut kertoa sitä.
Kajotkaamme siihen parilla sanalla.
* * * * *
Noin kahdeksan vuotia sitten oli Potugin saanut ministeriöltänsä käskyn astua palvelukseen kreivi Reisenbachin luo. Se tapahtui kesäiseen aikaan. Potugin matkusteli paperien kanssa hänen kesähuvilaansa ja viipyi siellä päiväkausia. Irina, joka silloin asui kreivin luona, ei koskaan halveksinut alhaisessa asemassa olevia ihmisiä, ei ainakaan vieronnut heitä, ja kreivitär se useinkin purpatti Irinalle tuosta liiallisesta, moskovalaisesta tuttavallisuudesta. Irina näki piankin, että tuo vaatimaton virkamies, kaulaa myöten napitetussa virkafrakissa, oli älykäs henkilö. Usein ja mielellään hän keskustelikin Potuginin kanssa, ja Potugin… hän rakastui Irinaan syvästi, tulisesti, salaisesti… Salaisesti! Niin hän itse luuli.
Kului kesä. Kreivi ei tarvinnut enää apulaista. Potugin kadotti Irinan näkyvistään, mutta ei voinut unohtaa häntä.