Toisia tuntia kului, ennenkuin Litvinow rohkeni palata hotelliinsa. Hän oli jo saapumaisillaan perille, kun äkkiä kuuli askeleita takanaan. Joku seurasi häntä ilmeisestikin, jouduttaen käyntiään sitä myöten kuin hänkin. Lyhdyn kohdalla katsahti Litvinow taakseen ja tunsi tulijassa kenraali Ratmirowin. Tämä oli palajamassa päivällisiltä yksinään, valkoinen liina kaulassa, keikarimainen palttoo levällään, kokonainen liuta tähtösiä ja ristejä rinnalla kultaisissa käädyissä frakin napinlävessä. Hänen katseensa iski suoraan ja julkeasti Litvinowiin, ilmaisten sellaista ylenkatsetta ja sellaista inhoa, ja koko hänen olentonsa huokui niin uhkaavaa haastoa otteluun, että Litvinow, rohkaisten itsensä, katsoi velvollisuudekseen lähteä häntä vastaan, lähteä "skandaaliin". Mutta heti kuin Litvinow oli tullut hänen kohdalleen, muuttuivat kenraalin kasvot kokonaan: niihin ilmestyi jälleen entinen leikillinen sievyys, ja käsi vaaleissa lilavärisissä sormikkaissa kohotti korkealle kiiltoisan hatun. Litvinow nosti sanaakaan sanomatta hattuansa, ja kumpikin meni menojaan.
— Lienee huomannut jotain! — ajatteli Litvinow.
— Olisi edes… joku toinen! — ajatteli kenraali.
Tatjana istui tätinsä kanssa lyömässä pikettiä, Litvinowin astuessa heidän huoneesensa.
— Kyll'olet hyvä, sinäkin, kyll'olet! — huudahti Kapitolina Markovna, heittäen kortit pöydälle. — Tänään sitä vasta tultiin, ja mies on koko ilpoisen illan tiessään! Ja mekös teitä odottelimme ja odottelimme ja toruimmekin tässä niin että…
— Täti hyvä, — en minä puhunut mitään, — virkkoi Tatjana.
— Niin, mitäpäs sinä pai tyttö! Jo minua hävettäis, hyvä herra! Ja sulhasia vielä ollaan!
Litvinow pyysi miten kuten anteeksi ja istahti pöydän ääreen.
— Miksikäs te pelinne keskeytitte? — kysyi hän, sittenkuin hetkinen oli oltu ääneti.
— Kas niin! Mehän löimme kortteja ikävissämme, kun ei tiennyt mitä tehdä… mutta nythän te tulitte vihdoinkin.