— Jos suvaitsette kuulla iltamusikkia, — virkkoi Litvinow, — niin minä varsin mielelläni lähden saattamaan.
Kapitolina Markovna katsahti Tatjanaan.
— Mennään vaan, täti, kyllä minä tulen mukaan, — vastasi tämä, — mutta eiköhän olisi paras jäädä kotia?
— Sitä minäkin. Juodaanpas vainenkin teetä, oikein meidän tapaan, moskovan-viisiin, samovaari pöydällä, ja haastellaan sitten kunnollisesti. Eihän tässä vielä ole juteltukaan niinkuin jutella pitää.
Litvinow käski teetä, mutta haastella kunnollisesti — se ei ottanut onnistuakseen.. Hän tunsi myötäänsä omantunnon kalvamista: puheli hän mistä hyvänsä, aina vaan tuntui hänestä kuin valehtelisi hän ja kuin Tatjana arvaisi tuon. Tatjanassa sitä vastaan ei huomannut mitään muutosta; niin luontevaa oli hänen käytöksensä, mutta hänen katseensa ei kertaakaan pysähtynyt Litvinowiin; ystävällisesti ja arasti se vaan hiipaisi häntä joskus. Kalpeampi hän myös oli tavallista.
Kapitolina Markovna kysäisi, kivistääkö hänellä päätä.
Tatjana oli ensin vastata kieltämällä, mutta hetken mietittyään sanoi:
— Kyllä hiukan.
— Matkan rasitusta — virkkoi Litvinow ja punastui häpeästä.
— Niin, matkan rasitusta — toisti Tatjana, ja taas hänen katseensa hiipaisi Litvinowia.