Venäjän puun luokse, à l'Arbre russe, kerääntyi, kuten ainakin, meidän armaita kansalaisiamme, mies- ja naispuolisia. He saapuivat sinne ahkerasti, välinpitämättömästi, muodinmukaisesti, tervehtivät toisiansa ylevällä tavalla, hienosti ja vapaasti, niinkuin sopikin sellaisten olentojen, jotka seisovat aikakautensa sivistyksen korkeimmalla huipulla, mutta jotka, yhdyttyään ja istahdettuaan, eivät osanneet sanoa toisilleen juuri mitään. Heitä saattoi siinä huvittaa joutavanpäiväinen jaaritus, tuommoinen "tyhjän kaataminen siihen, missä ei mitään ole", tahi saattoi heille tuottaa huvitusta muuan jo aikaa sitten syrjään jäänyt franskalainen eks-kirjailija, narri ja lörppö, joka siinä heidän edessään vinkuroitsi, juutalaiskengät huononpäiväisissä jaloissa ja iljettävä parranviikkoinen ruokottomassa, kuonomaisessa leuassa, ja lateli heille ikivanhoja, peräti julkeita ja peräti tympeitä juttuja. Hän mätti heille, à ces princes russes[4] kaikenlaista äitelää pölyä vanhoista kalentereista Charivari ja Tintamarre, ja nämä, ces princes russes nauraa kikattivat ja hohottivat kiitollista naurua, siten ikäänkuin vasten tahtoansakin tunnustaen, kuinka masentavan etevä tuo muukalainen älyniekka oli ja kuinka kerrassaan mahdottomia he itse olivat keksimään mitään hauskaa. Ja kumminkin oli siinä melkein koko fine fleur[5] meidän yleisöä, — "kaikk' ylhäisö ja mallit muodinkin".

Siellä oli kreivi X, meidän verraton dilettantti, syvä musikaalinen henki, joka niin jumalaisesti lausuu romansseja, mutta joka todenteolla ei saa selvää paristakaan nuotista, ellei etusormellaan luiki koskettimia pitkin päin ja poikki puolin, ja jonka laulu on huononpäiväistä mustalaisen mölinää ja parisilaisen parturin vikinää, sillä välillä.

Oli siinä myöskin meidän ihastuttava paroni Z, tuo kaiken taidon mestari: kirjailija ja administraatori ja puhuja ja pelipetturi; — oli siinä myös ruhtinas Y, uskonnon ja kansan ystävä, joka, siihen aikaan, viina-arentien kaunoisena kautena, oli hankkinut itselleen suurenmoisen omaisuuden, myömällä hulluruohon sekaista sikunaa; — oli siinä myös loistava kenraali O.O., joka aikoinaan oli valloittanut sen ja sen ja rauhoittanut ne ja ne, mutta sittenkään ei nyt tiedä minne mennä ja millä suositteleida; — samoin R.R., lystikäs lihava herra, joka luulee olevansa hyvin sairas ja hyvin viisas, mutta on terve kuin härkä ja tyhmä kuin pölkky… Tämä R.R. oli melkein ainoa, joka meidän aikoihin saakka oli säilyttänyt "leijonain" traditsionit viisillä kymmenillä, "Meidän ajan sankarin"[6] ja kreivitär Vorotinskin päiviltä. Hänessä oli tallella vielä tuo kantapäillä heilahteleva käynti ja "le culte de la pose" (jota ei muulla kielellä edes osaa sanoakaan) ja luonnoton hitaisuus liikkeissä ja ylevä, ikäänkuin minkä loukkauksen ilme unisilla, liikkumattomilla kasvoilla ja tuo lapa, haukotellen keskeyttää toisen puhetta, huolellisesti tarkastella omia sormia ja kynsiä, nauraa nenäänsä, äkkiä siirtää hattu niskalta otsalle j.n.e., j.n.e.

Oli siinä valtiollisiakin henkilöitä, diplomaatteja, nimet Europassa tunnetuita, neuvon-annon ja ymmärryksen miehiä, jotka luulivat kultaista bullaa paavin antamaksi ja Englannin "poor-tax'ia" veron-otoksi köyhiltä.

Oli siinä vihdoin kuumaverisiä, mutta kainoja kameliain ihailijoita, suuren maailman nuoria leijonia, kullakin erinomaisen selvä jakaus niskassa ja soma, riippuva parta poskissa ja todellinen lontoolainen puku yllään, nuoria leijonia, joitten kyllä olisi luullut kelpaavan aivan yhtä hyviksi narreiksi kuin mainio franskalainenkin jaarittelija. Mutta kas ei! Ei ole meillä menekkiä sillä, mikä kotimaista on. Ja niinhän menetteli kreivitär Sh., kuuluisa muotilakien laatija ja grand genre'n[7] säätäjä, pahain kielten antamalla liikanimeltä "Ampiaisten kuningatar" ja "Medusa myssy päässä", ja näin hän menetteli: kun ei lörppöä ollut saapuvilla, silloin katsoi hän asianmukaiseksi kääntyä lähitteillä hyöriviin Italialaisiin, Moldavalaisiin, amerikalaisiin spiritisteihin, rohkeisiin ulkomaisten lähetyskuntain sihteereihin, kaikenmoisiin Saksalaisiin, joilla oli naismaiset, mutta varovaiset kasvot j.n.e. Kreivittären esimerkkiä noudattivat ruhtinatar Babette, se samainen, jonka syliin Chopin kuoli (Europassa on tuhatkunta rouvaa, joitten sylissä Chopin veti viimeisen hengenvetonsa), ja samoin ruhtinatar Annette, jolla oli kaikki edut puolellaan, ellei vaan hänessä välistä yht'äkkiä, niinkuin kaalin haju kesken hienointa ambraa, olisi pilkistänyt esiin tavallinen pesijätär maaseuduilta; ja samoin ruhtinatar Pachette, jolla oli ollut tämmöinen kova onni: hänen miehensä oli saanut uhkean viran ja äkkiä, Dieu sait pourquoi,[8] oli antanut kaupunginpäällikköä selkään ja varastanut 20,000 hopearuplaa kruunun rahoja; ja samoin ruhtinatar Zizi, herkkä nauramaan, ja samoin ruhtinatar Zozo, herkkä itkemään. Kaikki he jättivät maamiehensä syrjään, kohdellen heitä armottomasti… Jätämmepäs mekin heidät syrjään, nämä armahat daamit, ja lähdemme loitommas tuon kuuluisan puun lähitteillä, missä he kaikki istuvat niin kalliissa, mutta vähän aistittomissa puvuissa, ja suokoon Herra heille huojennusta heidän kalvavassa ikävässään!

II.

Muutaman askeleen päässä "Venäjän puusta" Weberin kahvilan edustalla, istui pienen pöydän ääressä muuan pulska, noin 30 vuoden vanha, mies. Hän oli varttansa keskikokoinen, laihanläntä, tummaverinen, kasvot miehekkäät ja miellyttävät. Eteenpäin kumartuneena ja keppiinsä nojaten hän istui siinä tyynenä ja huoletonna, kuten konsanaankin ihminen, jonka ei juolahda mieleenkään, että kukaan häntä huomaisi tai hänestä väliä pitäisi. Hänen ruskeat, kellansekaiset ja suuret, lausekkaat silmänsä katselivat verkalleen ympäristöä, milloin hieman siristellen päivänpaisteessa, milloin taas itsepintaisesti seuraten jotain ohi kulkevaa, omituista olentoa, jolloin hetkellinen, melkein lapsen-omainen hymy hennosti elähti hänen hienoilla viiksillään, huulillaan ja etenevällä leuallaan. Hänellä oli yllään avara paltto, saksalaista kuosia, ja päässä harmaa, pehmeä hattu, vedettynä puoliväliin korkeata otsaa. Heti ensi silmäykseltä näytti hän rehelliseltä, järkevältä, itseensä luottavalta kunnon mieheltä, jommoisia kyllä runsaasti löytyy avarassa maailmassa. Hän nautti nyt nählävästikin lepoa pitkällisen työn perästä, ja sitä luontevammin hän huviksensa katselikin edessään levitteleivää kuvaa, koska hänen ajatuksensa olivat kaukana. Ja ne samoilivatkin, nuo ajatukset, toisellaisessa maailmassa kuin se, joka tällä hetkellä häntä ympäröitsi.

Hän oli Venäläinen, nimellä Grigori Mihailovitsh Litvinow.

Meidän on tutustuminen häneen, ja sen vuoksi otettakoon tässä muutamin sanoin puheeksi hänen menneisyytensä, varsin yksinkertainen juonelleen ja mutkaton.

Litvinowin isä oli virasta eronnut, uuttera virkamies, alkujaan kauppasäädystä. Hän ei kasvattanut poikaansa kaupungissa, niinkuin asianmukaista olisi ollut, vaan maalla. Pojan äiti oli aatelissukuinen, instituutissa kasvatettu, varsin hyväntahtoinen ja varsin innosteleva olento, ei kumminkaan vailla luonteen itsenäisyyttä. Miehelle mennessään oli hän kaksikymmentä vuolta nuorempi puolisoaan, jonka hän kasvattikin uudelleen, mikäli mahdollista oli, laahasi hänet pois virkamies-uralta tilan-omislajan toimialalle, kesytti ja laimensi hänen jäykän, katkeran luonteensa. Vaimonsa vaikutuksesta alkoi mies käydä siivossa puvussa ja käyttäytyä säveästi, herkesipä riilelemästäkin; hän rupesi pitämään kunniassa oppineita ja tieteitä, vaikk'ei tietysti ottanut kirjaa käteensäkään, ja koetti joka tapauksessa esiintyä arvokkaasti; käyntikin näet muuttui verkkaisemmaksi ja puhelukin vähemmin äänekkääksi, ja keskustelussakin kosketteli hän enimmäkseen tuommoisia yleviä asioita, vaikka tuntuikin se hänestä varsin vaikealta. "Selkäänsä tarvitsis kaikki tuo!" ajatteli hän välistä itsekseen, mutta ääneen hän virkkoi: "niin, niin, tietysti… se on tärkeä kysymys." Kotinsa asetti Litvinowin äiti myöskin europalaiseen asuun; hän teititteli palvelijoitansa eikä sallinut päivällispöydässä ylensyömystä torkahtelemiseen saakka. Mitä taas hänen perimäänsä maatilaan tulee, ei osannut hän eikä hänen miehensäkään saada siinä mitään parannuksia aikaan. Tila oli jo aikaa siten jäänyt rappiolle, mutta alaa siinä oli runsaasti, peltoja ja niittyjä ja metsiä ja järvi. Tämän järven rannalla oli takavuosina seisonut suuri tehdas, jonka oli rakentanut muuan innokas, mutta tolkuton hovinherra; sitten se oli päässyt kukoistavaan tilaan kauppiasveijarin käsissä, ja joutunut vihdoin täydelliseen häviöön rehellisen saksalaisen vuokraajan huostassa. Rouva Litvinow oli hyvillään jo siitäkin, että hänen rahavaransa olivat jäljellä, ja ett'ei hänellä ollut velkoja. Pahaksi onneksi oli hän heikko terveydeltään ja kuoli keuhkotautiin samana vuonna kuin hänen poikansa pääsi Moskovan yliopistoon. Nuori Litvinow ei päättänyt opinnoitaan (lukija saa myöhemmin tietää syyt siihen), vaan siirtyi maalle, missä vetelehti jonkun aikaa toimetonna, ilman ystäviä, melkein ilman tuttavia. Sikäläisen piirin aatelisto ei häntä suosinut, ja niinpä joutui hän v. 1855 nostoväkeen, eikä siihen noissa aatelisissa vaikuttanut niin paljoa länsimaitten teoria "absenteismin" vahingollisuudesta kuin kotinurkissa saatu vakuutus, että "oma suu lähin". Nuori Litvinow joutui, kuten sanottu, nostoväkeen, oli vähällä kuolla lavantautiin Krimissä, jossa hän, näkemättä ainoatakaan "liittoutunutta", vietti kuusi kuukautta maakuopassa Mätämeren rannalla. Sen jälkeen palveli hän aateliston edustajana, saaden siinä toimessa tietysti paljonkin harmia, ja mieltyi vihdoin tilanhoitoon. Hän ymmärsi, ett'ei äidin maatila, raihnautuneen isän veltossa ja huonossa hoidossa, tuottanut kymmenettä osaakaan niistä tuloista, joita siitä olisi voinut saada, ja että siitä taitavan ja kokeneen miehen käsissä koituisi kultakaivos. Hän ymmärsi, että juuri kokemusta ja tietoja häneltä puuttui, ja niin hän läksi ulkomaille, oppimaan maanviljelystä ja teknologiaa, alkamalla a:sta asti.