Irina."
"Olkaa jalomielinen: älkää koetelko tavata minua."
Litvinow luki nämä moniaat rivit ja vaipui verkalleen sohvalle, niinkuin olisi mikä rintaan pistänyt. Hän pudotti kirjeen, nosti sen, luki uudelleen, kuiskasi: "Pietariin", — ja pudotti sen uudestaan, siinä kaikki. Tyyneys valtasi hänet; niskaan ojennetuilla käsillään hän oikein pielustakin korjasi. Ei kuolijaksi lyöty riuhtoile, ajatteli hän; "tuulispää toi, vihuri vei… Ja luonnollista kyllä; — sitä minä odotinkin…" (Hän valehteli omalle itselleen; sillä hän ei ollut koskaan odottanut.) "Ilkikö?… Hänkö ilki?… Mitä hän sitten ilki? Eihän hän minua rakastanut! Sitä paitsi, onhan tämä aivan selvää ja hänen luonteensa mukaista. Hän muka ei ansaitse minua… Kas niin!" (Litvinow naurahti katkerasti.) "Hän ei tiennyt itsekään, millainen voima hänessä piili, mutta saatuaan baalissa selville, mitä se voi aikaan saada, hän ei tietystikään saattanut pysähtyä mitättömään ylioppilaasen… sehän on selvä se."
Mutta silloin johtuivat hänen mieleensä Irinan hellät puheet, hänen hymynsä ja nuo silmät, nuo unohtumattomat, joita hän ei enää milloinkaan saa nähdä, jotka sekä kirkastuivat että sulivat, kohdatessaan hänen katseensa; johtui vielä yksi ainoa, nopea, pelvon-alainen, polttava suudelma — ja silloin hän äkkiä purskahti itkuun, rajuun, tempoilevaan, myrkylliseen itkuun; hän kääntyi kasvoilleen sohvalla; hänestä tuntui, kuin tahtoisi hän raadella rikki oman itsensä ja kaikki, mitä ympärillä on, ja hurjalla nautinnolla painoi hän hehkuvat kasvonsa pielukseen, hengästyen ja läkähtymäisillään, ja tarttui siihen hampain kiinni.
Se herra, jonka Litvinow oli edellisenä päivänä nähnyt vaunuissa, oli todellakin ruhtinatar Osininin orpana, rikas kamariherra, kreivi Reisenbach, tarmokas mies, joka osasi hierautua suurten suosioon. Nähtyään, kuinka valtavan vaikutuksen Irina oli tehnyt ylhäisiin henkilöihin ja harkittuansa silmänräpäyksessä, kuinka paljon etuja tuosta "mit etwas Accuratesse"[37] voisi saada, teki hän heti suunnitelmansa. Hän päätti toimia nopeasti, Napoleonin tavoin. "Minäpä vien tuon omituisen tytön Pietariin ja otan hänet talooni", mietti hän; "teen hänet, hitto vieköön, perillisekseni, no niin, en sentään koko omaisuuteni, ja ikävähän on puolisonikin olla ypö yksinään… Ainahan tuo on hauskempaa, kun näkee somat kasvot vierashuoneessa. Jaa, jaa; niin se on: es ist eine Idee, es ist eine Idee."[38]
Vanhempain silmät piti sitä varten häikäistä, so'aista.
"Nälkäähän ne näkevät", jatkoi kreivi harkintaansa, istuen jo vaunuissa, matkalla Hurttatorin varrelle; "mitäpä he sitten vastaankaan panisivat? Ei ne ole niin kovin tunteellisia. Sopii antaa heille jokunen sumina rahaakin… Entäs tyttö? Suostuu maar hänkin. Hunaja on makeata… hän ennätti jo nuolaista sitä. Tämä nyt on minun oikkuni, kukaties… no käyttäkööt hyödyksensä sitä… tomppelit. — Minä sanon heille: niin ja niin on asia; päättäkää. Muutoin minä otan loisen, jonkun orvon — se on minulle vielä mukavampaa. Niinkö vai eikö? Neljäkolmatta tuntia mietintäaikaa, und daniit Punctum."[39]
Nämä sanat huulillaan astui kreivi ruhtinaan eteen, jolle hän jo edellisenä päivänä, baalissa, oli ilmoittanut käyntinsä.
Tämän käynnin seurauksista ei luullaksemme tarvitse liian lavealti puhua.
Kreivi ei ollut erehtynyt laskuissaan: ruhtinas ja ruhtinatar eivät todellakaan panneet vastaan ja ottivat jokusen summan rahaakin. Irinakin suostui, jopa ennen kuin määräaika oli kulunutkaan. Ei hänen ollut helppo katkaista siteitänsä Litvinowin kanssa, jota hän rakasti. Lähetettyään hänelle kirjeen, oli hän vähällä joutua vuoteen omaksi, itki lakkaamatta, laihtui, kellastui. Mutta oli miten oli, kuukauden kuluttua saattoi ruhtinatar tyttärensä Pietariin ja sijoitti hänet kreivin luokse, jätettyään hänet kreivittären huostaan, joka oli hyväntahtoinen rouva, mutta ymmärrys kuin kananpojalla ja ulkomuotokin kuin kananpojalla.