Litvinow keskeytti silloin opintonsa yliopistossa ja matkusti isänsä luokse maalle.
Vähitellen alkoi hänen haavansa arpeutua. Ensi aikoina ei hänellä ollut mitään tietoja Irinasta, ja yleensä hän karttoikin keskusteluja Pietarista ja seuraelämästä siellä. Sitten alkoi vähitellen Irinasta kuulua yhtä ja toista, ei mitään pahaa, vaan omituista; hän tuli laajalti puheen-aineeksi. Ruhtinatar Osininin nimi alkoi yhä useammin kajahdella maaseutujenkin seuroissa, loiston ympäröimänä, erityisellä painolla lausuttuna. Sitä mainittiin uteliaisuudella, kunnioituksella, kateudella, niinkuin aikoinaan kreivitär Vorotinskinkin nimeä. Vihdoin levisi tieto hänen miehellemenostaan. Mutta tähän uutiseen ei Litvinow juuri sanottavaa huomiota kiinnittänyt: hän oli silloin jo kihloissa Tatjanan kanssa.
Nyt lukija varmaankin käsittää, mitä Litvinowin mieleen oli muistunut silloin, kuin hän huudahti: "Olisikohan se hän!"
Siksipä palajamme jälleen Badeniin ja lähdemme jatkamaan keskeytynyttä kertomustamme.
X.
Litvinow nukkui varsin myöhään eikä kauan maannutkaan. Aurinko oli juuri noussut, kun hän heräsi. Hänen ikkunaansa kuulsivat vuorten usvaiset huiput purppurahohteessa kirkasta taivasta vasten.
— Tuolla mahtaa olla niin raitista, tuolla puitten suojassa, — ajatteli hän ja pukeutui kiireesti. Hajamielisenä vilkaisi hän vielä kukkavihkoon, joka oli yön aikana yhä uhkeammaksi puhjennut, otti keppinsä ja läksi "Vanhan Linnan" taakse, tunnetuille "Kallioille". Raikas aamu sulki hänet syliinsä, hiljaisesti hyväillen. Reippaasti hän hengitti ja reippaasti hän kulki. Nuoruuden terveys uhkui hänessä jok'ainoassa suonessa; tuntui kuin itse maakin kohotteleisi hänen keveitä jalkojansa. Joka askelella kävi hän yhä vapaammaksi, iloisemmaksi: hän kulki koskisessa siimeksessä, teitten karkeata hiekkaa myöten, kuusien sivuitse, joitten oksilla heleät kelkat viheriöitsivät.
— Kyllä vaankin tuntuu hyvälle! — Näin hän puheli puhelemistaan itseksensä.
Alkoi kuulua tuttuja ääniä. Hän katsahti eteenpäin: siellä tuli häntä kohti Voroshilow ja Bambajew. Hän hätkähti ja, paeten kuin koulupoika opettajaansa, lymysi pensaan taakse… "Laupias Luoja!" huokasi hän, "kiidätä ohitse maani miehet!" Hän olisi ollut valmis uhraamaan vaikka kuinka suuren summan rahoja, estääkseen heitä näkemästä häntä. Ja näkemättä heiltä hän jäikin: laupias Luoja kiidätti ohitse hänen maansa miehet. Kadettimaisella äänen varmuudella selitteli Voroshilow Bambajewille goottilaisen rakennustavan erillaisia "faaseja", ja Bambajew se vaan myhähdellen myönsi kaikki. Voroshilow oli nähtävästikin jo kotvan aikaa ravinnut ystäväänsä faaseillaan, joihin hyvänsävyinen innostelija jo alkoi pitkästyä. Suu supussa ja kaula kurossa kuunteli Litvinow kauan aikaa yhä poistuvia askeleita — ja kauan vielä kajahtelivat milloin kurkku- milloin nenä-äänteiden vivahdukset tuosta opettavaisesta puheesta. Vihdoin oli kaikki hiljaa jälleen. Litvinow huokasi, nousi kätköstään ja läksi astumaan edelleen.
Pari kolme tuntia vaelteli hän vuorilla. Väliin poikkesi hän tieltä syrjään ja hyppi kiveltä kivelle, silloin tällöin luistaen pehmeätä sammalta myöten; väliin istahti hän kallion lohkareelle tammen tai pyökin alle, ajatellen armaita ajatuksia, ja ympärillä haastelivat purot sananjalkain verhossa taukoamatonta taruansa, ja puitten lehdet suhisivat niin rauhoittavasti, ja yksinäinen mustarastas soitteli heleitä virsiänsä. Keveä, mieluinen torkahtelu pyrki hiipimään häneen, ikäänkuin takaa häntä syleillen, ja hän nukahti… mutta avasi jälleen silmänsä ja katseli hymyillen ympärilleen: metsän ja metsäisen ilman kulta ja vehreys hivelivät hennosti hänen silmiänsä… hän myhähteli ja sulki ne jälleen.