Hänen rupesi tekemään mieli aamiaista, ja hän läksi Vanhalle Linnalle, jossa muutamalla kreutserillä saa lasillisen hyvää maitoa kahvin kanssa. Hän valitsi paikan noitten pienten valkoisten pöytäin luona linnan paltalla, mutta oli tuskin ennättänyt istahtaa, kun kuuli raskasta hevosien korskunaa. Samassa ilmaantuivat kolmet kaleskat, joista nousi suuri seura rouvia ja herroja. Litvinow tunsi heidät heti Venäläisiksi, vaikka he puhuivatkin kaikki franskaa — tunsi siitä syystä, että he puhuivat franskaa. Naisien toaletit olivat hienot ja loistavat. Herrat olivat puettuja uuden uutukaisiin sertukkeihin, ruumiinmukaisiin ja piukkoihin, mikä ei enää ole aivan nyky-aikuista, harmaisin, täplikkäisin housuihin, päässä kaupunkilaiset, hyvin kiiltävät hatut. Jokaisella oli kaulassa kapea, tiukalle vedetty musta liina, ja koko heidän ryhdissään haiskahti jotain sotilasmaista. Sotilaita he olivatkin. Litvinow oli joutunut kemuihin, joitten osanottajat olivat nuoria kenraaleja, ylhäisimmän yleisön jäseniä, mahtavia henkilöitä. Kaikki tiesi heissä mahtavuutta: pidätetty luontevuus, ylevän suloiset myhäilyt, ponnistettu huolettomuus katseessa, hemmoteltu olkapäitten kohottelu, vartalon heiluttaminen ja polvien taivutus. Sitä tiesi jo äänen helykin: se oli kuin ystävällistä, inhon sekaista kiitoksen lausumista joukolle alamaisia. Kaikilla näillä sotilailla oli erittäin hyvin pestyt kasvot, parta erittäin hyvin ajeltu, ja jokainen heisiä oli läpensä täytetty tuommoisella todellisesti aatelisella ja kaartilaisella tuoksulla, kaikkein hienoimman sikarinsavun ja hienoimman pastillin sekoituksella. Kädetkin heillä oli aateliset joka miehellä: valkoiset, suuret, ja sormissa kynnet, lujat kuin norsunluu. Viikset ne kilvassa kiilsivät, hampaat välkähtelivät, ja mitä hienoin hipiä se vivahteli poskilla punaiseen ja leu'oissa taivaansiniseen. Muutamat nuorista kenraaleista olivat leikkisää väkeä, toiset syvämietteisiä, mutta erinomaisen säädyllisyyden leima lepäsi jokaisen päällä. Jokainen näkyi syvästi tuntevan oman arvonsa ja sen merkityksen, joka hänellä valtiossa vast'edes oleva oli, ja jokainen esiintyi sekä ankarana että vapaana, ja tuossa esiintymisessä kuulsi hieman sitä iloisuutta, tuota "hitto huoli", joka niin luonnollisesti astuu näkyviin ulkomaisilla matkoilla. Jyristen ja uhkeasti asettuivat seuralaiset istumaan ja kutsuivat hääriviä passareita.
Litvinow tyhjensi kiiruimmiten maitolasinsa, maksoi ja, painaen hatun syvälle päähänsä, oli jo luikahtaa kenraalien kemuista loitommas…
— Grigori Mihailitsh! — lausui äkkiä naisen ääni. — Ettekö tunne minua enää?
Hän pysähtyi ehdottomasti. Tuo ääni… Tuo ääni oli ennen muinoin niin usein saanut hänen sydämmensä sykähtämään.
Hän kääntyi ympärinsä ja huomasi Irinan.
Irina istui pöydän ääressä, kädet sivulle siirretyn tuolin selkämyksellä, pää kallellaan, ja katseli Litvinowia myhäillen, ystävällisesti, melkein iloissaan.
Litvinow tunsi hänet heti, vaikka Irina olikin ennättänyt muuttua, muodostua tytöstä naiseksi siitä pitäin, kuin Litvinow oli hänet viimeksi nähnyt, noin kymmenen vuotta sitten. Hänen hoikka vartalonsa oli kehittynyt ja täydentynyt; ennen kokoon puristuneiden olkapäiden piirteet muistuttivat nyt jumalattaria, joita astuu esille vanhan-aikuisten hovien katoissa Italiassa. Mutta silmät olivat entiset, ja Litvinowin mielestä ne katsoivat häneen samalla tavoin kuin silloinkin, tuolla pienessä talossa Moskovassa.
— Irina Pavlovna… — virkkoi hän epäröiden.
— Tunsitte siis minut! Se ilahduttaa minua! Kuinka minä… (Irina pysähtyi, punastui hieman ja oikaisihe.) — Tämä on hyvin hauska kohtaus — jatkoi hän franskaksi. — Sallikaa minun esitellä teidät miehelleni. Valerien! tässä on monsieur Litvinow, un ami d'enfence;[40] Valerian Vladimirovitsh Ratmirow, minun mieheni.
Yksi nuorista kenraaleista, ulkoasultaan kenties hienoin heistä kaikista, nousi tuoliltaan ja vastasi erittäin kohteliaasti Litvinowin kumarrukseen. Hänen kumppalinsa siristivät hiukkasen silmiänsä, taikka eivät oikeastaan siristäneetkään, vaan vaipuivat silmänräpäykseksi kukin omaan itseensä, ikäänkuin jo ennakolta pannen vastalauseensa kaiken syrjäisen sivilihenkilön lähentelemistä vastaan. Muut kemuihin osalliset naiset katsoivat tarpeelliseksi sekä siristellä että myhähtää, jopa osoittaa kummastustakin kasvoillaan.