— Oletteko… oletteko jo kauankin ollut Badenissa? — kysyi kenraali Ratmirow, keikaroiden omituisella, epävenäläisellä tavalla, nählävästikin neuvotonna mistä keskustella vaimonsa lapsuuden-ystävän kanssa.
— Vähän aikaa, — vastasi Litvinow.
— Aiotteko jäädä tänne kauemmaksikin? — jatkoi kohtelias kenraali.
— En ole vielä päättänyt.
— Vai niin! Jaha, se on varsin hauskaa… varsin…
Kenraali vaikeni. Litvinow oli ääneti hänkin. Kumpikin piti hattua kädessään, ja niin he, eteenpäin kumartuneina ja myhäillen, katselivat toisiansa otsaan.
— Deux gendarmes un beuu dimanche[41] — laulahti muuan toinen kenraali ja laulahti tietysti väärin, sillä me emme vielä ole tavanneet venäläistä aatelismiestä, joka olisi laulanut kohdalleen. — Tämä oli likinäköinen, kelta-ihoinen herra, kasvoilla alituinen ärtymyksen ilme, ikäänkuin hän ei voisi antaa itselleen anteeksi sitä, että oli sen näköinen. Kumppaleistansa hän oli ainoa, joka ei ollut ruusun näköinen.
— Miksette istu, Grigori Mihailitsh? — virkkoi vihdoin Irina.
Litvinow totteli ja kävi istumaan.
— I say, Valerien, give me some fire.[42] Onko teillä paperosseja — sanoi englanninkielellä toinen kenraali, nuori hänkin, mutta jo lihava, silmät liikkumattomat, katse ikäänkuin naulattu yhteen kohtaan ilmassa, leuvoissa sakea sulkkuinen parta, johon hänen lumivalkoiset sormensa tuon tuostakin verkalleen sukelsivat. Ratmirow ojensi hänelle hopeisen tikkurasian.