— Minä olen vanhettunut, — jatkoi Irina, vastaamatta rouvalle, — mutta minä en ole muuttunut. En ensinkään, en ole yhtään muuttunut.
— Deux gendarmes un beau dimanche! — kajahti taas ärtyisä kenraali ei muistanut muuta kuin ensimmäisen säkeen tuosta tunnetusta laulusta.
— Yhä vielä pistättellöö, teidän ylhäisyytenne, — lausui äänekkäästi ja painaen "löötä" lauloi lihava kenraali, suuren poskiparran omistaja, nählävästikin viittaillen johonkin hauskaan juttuun, jonka koko beau monde[45] tunsi. Hän päästi sitten puisevan naurun ja kiinnitti silmänsä jälleen avaruuteen. Koko muu seura purskahti myöskin nauruun.
— What a sad dog you are. Boris![46] — huomautti puoliääneen Ratmirow. Hän lausui tuon nimenkin "Boris" englantilaiseen viisiin.
— Irene? — äänsi keltahattuinen rouva kolmatta kertaa.
Irina kääntyi nopeasti häneen:
— Eh bien, quoi? Que me voulez-vous?[47]
— Je vous le dirai plus tard,[48] — vastasi virnuillen toinen. Hänen ulkomuotonsa ei ollut lainkaan viehättävä, mutta alinomaa hän keikaili ja keimaili. Joku irvihammas oli sanonut hänestä, että hän "miauudait dans le vide", "virnaili tyhjässä avaruudessa".
Irina rypisti silmiänsä ja kohautti maltittomasti olkapäitään.
— Mais que fait donc monsieur Verdier? Pourquoi ne vient-il pas?[50] — huudahti muuan rouvista noilla pitkällisillä venähdyksillä, jotka ovat omituisia suurvenäläiselle lausumistavalle, ja jotka kuuluvat Franskalaisen korvaan niin sietämättömiltä.