— Hän pelkäsi… paljastuksia sanomalehdissä — mörähti joku.
Ärtyisä kenraali vimmastui.
— No se nyt on sitä vihoviimeistä! Sanomalehdissä! Paljastuksia! Jos asia olisi minun vallassani, niin en minä sallisi noissa teidän sanomalehdissänne painattaa muuta kuin lihan ja leivän taksoja ja ilmoituksia, mistä saa ostaa turkkeja ja saappaita.
— Ja myös, missä aatelisten tiluksia myödään huutokaupalla, — pisti
Ratmirow väliin.
— Olkoon menneeksi, nykyisissä oloissa… mutta mitäs puheita nämä ovat
Badenissa, Vieux-château'ssa!
— Mais pas du tout! pas du tout! — liversi keltahattu rouva. — J'adore les questions politiques.[55]
— Madame a raison,[56] — puuttui puheesen kenraali, jolla oli erittäin miellyttävät, melkein naismaiset kasvot. — Miksikä karttaa tällaisia asioita… Badenissakaan? — Tätä sanoessaan hän katsahti kohteliaasti Litvinowiin ja myhähti suopeasti. — Kunnon ihminen ei saa milloinkaan eikä missään peräytyä mielipiteistään. Eikö niin?
— Se on tietty — vastasi ärtyisä kenraali, luoden katseitansa Litvinowiin, ikäänkuin välillisesti häntä löylyttääkseen, — mutta minä en katso tarpeelliseksi…
— Ei, ei — keskeytti ystävällinen kenraali entisellä säveydellä. — Niinpä teidän ystävänne, Valerian Vladimirovitsh, mainitsi vast'ikään aatelis-tilusten myönnistä. No niin! Eikös se ole tosiasia?
— Mutta mahdotontahan niitä on myödäkään tällä haavaa; niistä ei huoli kukaan! — huudahti ärtyisä kenraali.