— Comment nommez-vous ce monsieur?[59] — kuiskasi kenraali RatinirowiIle.
— Mistäs te nyt oikeastaan haastelette? — virkkoi äkkiä lihava kenraali, joka ilmeisestikin näytteli tässä seurassa lellitellyn lapsen roolia. — Yhäkö sanomalehdistä vaan? Töhräsormisia, niinkö? Malttakaas, niin kerron teille hassun kohtauksen, mikä minulla oli erään töhräsormen kanssa — mainiota! Minulle kerrotaan: eräs folliculaire[60] on sepittänyt teistä häväistyskirjoituksen. No minä tietysti haetin miehen heti luokseni. Ja niin tuotiin tuo armas ystävä minun eteeni. — Mitenkäs sinä, sanoin minä, mitenkäs sinä, veikkonen, folliculaire, rupeatkaan paskvilleja sepittämään? Vai riivaako patriotismi? "Riivaa", sanoo. — No entäs — sanon minä — tykkäätkö sinä rahoista, folliculaire? "Tykkään", sanoo. Silloin, rakkaat sanankuulijat, annoin minä hänen haistella sauvani pontta. Tykkäätkös tästä, kultaseni? "En", sanoo, "siitä en tykkää." — Otapas nyt vaan, sanon minä, ja haistele niinkuin haistella pitää; puhtaat on minulla kädet. "En lykkää", sanoo vaan. — Mutta minä, lintuseni, sanon minä, minä tykkään tästä hyvin paljon, en kumminkaan itseäni varten. Mahdatkos ymmärtää tainkaltaisen vertauksen, sinä sydämmeni kaiho ja kaipaus? "Ymmärrän", sanoo. — Kas niin; ole nyt vast'edes pai poika, ja täss'on sinulle rupla rahhoo, ja mene nyt ja siunaa minun muistoani, virsiä veisaten. Ja tiehensä meni töhräsormi.
Kenraali rupesi nauramaan, ja samoin tekivät kaikki muutkin, kaikki, paitsi Irinaa, joka ei myhähtänytkään. Hän loi vaan sumean katseen kertojaan.
Ystävällinen kenraali taputti Borisia olkapäähän.
— Tuon sinä olet itse tekaissut, armas ystävä. Jopa sinä kepillä ketään häristelisit!… Eikä sinulla keppiä edes olekaan. C'est pour faire rire ces dames.[61] Lystin vuoksi vaan, mutta vähät siitä. Minä sanoin äsken, että meidän pitää palaita kokonaan. Ymmärtäkää minua oikein. Minä en ole mikään niin sanotun progressin[62] ystävä; mutta kaikki nuo yliopistot ja seminaarit ja sen semmoiset ja kansakoulut, nuo ylioppilaat, papinpojat, porvarilliset virkamiehet, koko tuo viheliäinen joukkio, tout ce fond du sac, la petite propriété, pire que le proletariat — (kenraali puhui hennolla, melkein hempeällä äänellä) — voilà ce qui m'eftraie…[63] juuri siinä pitää pysähtyä… ja pysäyttää. (Hän katsahti jälleen lempeästi Litvinowiin.) Niin juuri, pysähtyä pitää, älkää unohtako sitä, että meillähän ei kukaan mitään vaadi, mitään pyydä. Esimerkiksi itsehallintoa — kuka sitä tahtoo? Tekö sitä tahtoisitte, vai sinä, vai sinä, vai te, mesdames? Tehän hallitsette ei ainoastaan itseänne, vaan kaikkia meitäkin. (Kenraalin kauniille kasvoille nousi leikillinen hymy.) — Rakkaat ystävät, miksikä tässä siis kuurrella ja kaarrella? Demokratia on teille altis, se suitsuttaa edessänne, se on valmis palvelemaan teitä… mutta sehän on kaksiteräinen miekka. Paras on olla ennellään, se on paljoa varmempi se. Älkää salliko rahvaan viisastella ja turvautukaa aristokratiaan, — siinä yksin, siinä yksin voima… Siten käy todellakin parhaiten. Mitä taas progressiin tulee… ei minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaan. Älkää vaan antako meille asianajajia, valamiehiä ja noita kummallisia kunnallishallituksen virkamiehiä, älkääkä koskeko discipliiniin, ennen kaikkea jättäkää discipliini rauhaan. Siltoja sen sijaan ja laitureita ja sairastaloja — niitä saatte rakentaa, ja kaasuvaloa kaduille — miks'ei!
— Pietari on sytytetty kaikilta neljältä ilman suunnalta, — siinä se on se progressi! — kihnutti ärtyisä kenraali.
- Sinähän olet häijy, näen ma — virkkoi laiskasti lihava kenraali, ruumistaan huojutellen. — Sinut sopisi korottaa yliprokuraattoriksi; mutta minun mielestäni avec Orphée aux enfers le progrés a dit son dernier mot.[64]
— Vous dites toujours des bêtises,[65] — hihitti Arsamasilainen rouva.
Kenraali oikaisihe.
— Je ne suin jamais plus sérieux, madame, que quand je dis des bêtises.[66]