Irina nosti käden kasvoilleen ja pyöräytti kihlasormusta sormessaan.
— No niin. Miksikä en kertoisi? — virkkoi hän viimein. - Kenties, toiste… Mutta ensin on teidän vuoronne, sillä, katsokaas, vaikka olenkin seurannut teitä, en minä kumminkaan tiedä teistä juuri mitään, mutta minusta… minusta olette te kai kyllinkin kuullut. Eikö niin? Olettehan kuullut, olettehan?
— Teillä, Irina Pavlovna, oli niin huomattava asema maailmassa, että sen täytyi pakostakin synnyttää puheen-aihetta… varsinkin maaseuduilla, missä minä oleskelin, ja missä uskotaan kaikkia huhuja.
— Uskoitteko tekin niitä? Ja millaisia nuo huhut olivat?
— Suoraan sanoen, Irina Pavlovna, min'en niitä kuullut kuin harvoin.
Minä vietin varsin yksinäisiä elämää.
— Mitenkä niin? Olittehan te Krimissä, nostoväessä?
- Tiedättekö senkin?
— Niinkuin näätte, on teitä pidelty silmällä.
Litvinowin oli jälleen syytä kummastella.
— Miksipäs sitten kertoisinkaan, mitä te jo muutoinkin tiedätte? — virkkoi Litvinow puoliääneen.