— Siksi… siksi, että täyttäisitte pyyntöni. Minähän pyydän teitä,
Grigori Mihailovitsh.

Litvinow painoi päänsä alas ja rupesi sekavanpuoleisesti, yleisissä piirteissä kertomaan Irinalle mutkattoman elämänsä vaiheita. Usein hän pysähteli ja katsahti kysyvästi Irinaan: eikö muka riitä? Mutta toinen vaati vaan kertomisen jatkamista, pyyhkäsi hivukset ohimoiltaan, nojautui kyynäspäällään tuoliin ja näkyi ponnistetulla tarkkaavaisuudella ikäänkuin tahtovan lennosta siepata jok'ainoan sanan. Syrjästä häntä katsellen ja hänen kasvojensa ilmeitä seuraten, olisi outo kenties tullut siihen päätökseen, ett'ei hän ensinkään kuule Litvinowin sanoja, vaan on vaipunut mietiskelyyn… Litvinow ei kumminkaan ollut hänen mietiskelynsä esineenä, vaikka usein joutuikin hämille ja lensi punaiseksi tuon hellittämättömän katseen alaisena. Irinan edessä kohoili kokonainen elämä, ei Litvinowin, vaan hänen omansa.

Litvinow alkoi tuntea yhä lisääntyvää, sisällistä tukaluutta, ja tämän epämiellyttävän tunteen alaisena hän keskeytti kertomuksensa ja vaikeni. Tällä kertaa ei Irina sanonut hänelle mitään, ei pyytänyt häntä jatkamaan, vaan peitti silmänsä kädellään ja nojautui tuolin selkämystä vasten, jääden siihen asentoon. Litvinow puhui vielä muutamia sanoja ja oli, huomattuaan käyntinsä kestäneen jo pari tuntia juuri tarttumaisillaan hattuunsa, kun äkkiä kuului läheisestä huoneesta hienojen kiiltokenkäin kiireistä narskutta, ja sisään astui Valerian Vladimirovitsh Ratmirow, edellään tuo luopumaton aatelimais-kaartilainen lemu.

Litvinow nousi ylös ja vaihtoi tervehdystä siromuotoisen kenraalin kanssa. Irina otti verkalleen käden silmiltään, katsahti kylmästi puolisoonsa ja virkkoi franskaksi:

— Ahaa! Joko te palasitte? Mitäs kello on?

— Kello on kohta neljä, ma chère amie,[73] ja sinä et ole vielä pukeissasi; ruhtinattaren täytyy meitä odotella, — vastasi kenraali, käänsi sitten pingoitetun vartalonsa somasti Litvinowin puoleen ja lisäsi tuolla omituisella, melkein hemmotellulla leikillisyydellä äänessä: — Mieluinen vieras on kaiketi saattanut sinut unohtamaan ajan kulun.

Lukijan luvalla annamme tässä kohden moniaita tietoja kenraali Ratmirowista. Hänen isänsä isä oli muuan Aleksanderin-aikuinen, korkea-arvoinen ylimys… taikka, paremmin sanoen, hänen isänsä äiti oli muuan kaunis franskalainen näyttelijätär. Ylimys sai poikansa mieheksi, jättämättä hänelle mitään omaisuutta, ja tämä poika (meidän sankarimme isä) ei ennättänyt hänkään tulla rikkaaksi. Hän kuoli överstin arvossa ja polisimestarin virassa. Vuotta ennen kuolemaansa hän oli nainut erään kauniin nuoren lesken, jonka oli täytynyt turvautua hänen suojeluksensa alle. Hänen ja lesken poika, Valerian Vladimirovitsh, pääsi suositusten avulla paashien kouluun, jossa veti esimiesten huomion puoleensa. Siihen ei ollut niin paljoa syynä edistykset opinnoissa kuin uljas ryhti rintamassa, hyvä, miellyttävä käytöstapa ja hyvänsävyisyys (vaikka hän saikin osakseen kaikkea sellaista, mikä välttämättömästi tuli kaikkien kasvattien osaksi entisissä kruununlaitoksissa), ja pääsi palvelemaan kaartiin. Hän loi itselleen loistavan palvelus-uran, ja siitä hänen oli kiiltäminen luonteensa säveätä iloisuutta, notkeuttansa tansseissa, mestarillista ratsastustaitoansa ordonanssina paraadeissa (enimmästä päästä lainatuilla hevosilla) ja vihdoin erästä omituista kykyä käyttäytyä kunnioittavan tuttavallisesti ylempäinsä kanssa ja osoittaa surullisen lempeätä, melkein orvon-omaista alttiutta, johon oli sekaantunut jokunen määrä liberaalisuutta, köykäistä kuin höyhen… Kaikessa liberaalisuudessaan pieksätti hän kumminkin puolensataa talonpoikaa eräässä kapinoivassa paikkakunnassa Valkeassa Venäjässä, jonne hänet oli lähetetty mieliä rauhoittamaan. Hänen ulkonainen ihmisensä oli miellyttävä ja tavattoman nuorekas; sileänä ja punaposkisena ja notkeana ja nokkelana oli hänellä ihmeteltävä menestys naismaailmassa: ylhäiset vanhat rouvat olivat suorastaan tulla hupeloiksi hänen tähtensä. Tottumuksesta varovaisena, harkinnan mukaan vaiteliaana, menetteli kenraali Ratmirow ahkeran mehiläisen tavalla, joka imee hunajata huonommistakin kukkasista, ja niinpä hän pysyttelihe enimmäkseen vaan ylhäisimmissä piireissä. Ilman siveellistä pohjaa, ilman mitään tietoja, mutta säilyen toimeliaan miehen kirjoissa, vaistomaisesti käsittäen ihmisiä ja osaten menetellä asianhaaroja myöten, mutta pääasiallisesti järkähtämättömän lujasti pyytäen omaa parastaan — semmoisena näki hän vihdoin kaikki tiet avoinna edessään.

Litvinow naurahti väkinäisesti. Irina kohautti vaan olkapäitään.

— No? — virkkoi Irina yhtä kylmällä äänenpainolla kuin äskenkin, — tapasitteko kreivin?

— Tapasin kyllä. Hän käski sanomaan sinulle terveisiä.