— Oo! Onko hän yhtä typerä kuin ennenkin, tuo teidän suojelijanne?
Kenraali Ratmirow ei vastannut mitään. Hän naurahti vaan nenäänsä, ikäänkuin osoittaakseen suopeutta naisten kiivaudelle. Hyväntahtoinen aikaihminen naurahtaa juuri tuolla tavalla lasten kiukuille.
— Niin — lisäsi Irina — minä olen ennättänyt nähdä yhtä ja toista, mutta teidän kreivinne typeryys on sittenkin hämmästyttävä.
— Itsepä te minut hänen luokseen lähetitte — virkkoi hampaittensa välisiä kenraali ja, kääntyen Litvinowiin, kysäsi venäjäksi, onko hän kylpyvieraana Badenissa.
— Minä olen, Jumalan kiitos, terve — vastasi Litvinow.
— Se onkin kaikkein parasta — jatkoi kenraali, myhähtäen ystävällisesti, — eikä sitä Badeniin juuri tullakaan parannuksille, mutta täkäläiset kylvyt ovat varsin tehokkaita, je veux dire, effices.[74] Ja jos ken, niinkuin esimerkiksi minä, sairastaa hermostuttavaa yskää…
Irina nousi kiireisesti.
— Me tapaamme vielä toisemme, Grigori Mihailovitsh, ja luullakseni piankin — lausui hän franskaksi, ylenkatseellisesti keskeyttäen miehensä puheen; — nyt minun täytyy mennä pukeutumaan. Tuo vanha ruhtinatar ja hänen iän-ikuiset parties de plaisir[75] ovat sietämättömiä; niissä ei ole muuta kuin ikävää.
— Olette tänään liian ankara kaikkia kohtaan, — jupisi hänen miehensä ja pujahti loiseen huoneesen.
Litvinow astui ovea kohti. Irina pysäytti hänet.