Litvinow pani päällensä frakin, sitoi kaulaansa valkoisen liinan ja läksi Irinan luokse. "Ei tuo niin tärkeätä ole", sanoi hän monta kertaa itselleen matkalla, "mutta sopiihan heitä katsella… sopii niinkin. Hauska nähdä."
Moniahta päivä sitten nuo samat ihmiset olivat herättäneet hänessä toisellaisia tunteita: inhoa.
Hän kulki kiireisin askelin, hattu syvään otsalle painettuna, pinteä hymy huulilla.
Bambajew oli istumassa Weberin kahvilan edessä, Voroshilowin ja Pishtshalkinin kanssa. Nähtyään kaukaa Litvinowin, osoitti hän häntä kumppaleilleen ja huudahti innostuneena: "Näettekös te tuota miestä? Se on kiveä! Se on kalliota!! Se on granittia!!!"
XV.
Litvinowin tullessa oli Irinan luona paljo vieraita. Nurkassa istui korttipöydässä kolme tuonottaisista kemuista tuttua kenraalia: lihava, ärtyisä ja ystävällinen. He pelasivat vistiä mollan kanssa, ja mahdoton on ihmiskielin kertoa, millä arvokkaisuudella he tunnustivat, kaasivat, pitivät ristiä, pitivät herttaa… valtiollisia henkilöitä kerrassaan! Käyttäkööt aatelittomat virkamiehet, bourgeois, noita kortinlyönnissä tavallisia jälkisanoja ja sananparsia, — herrat kenraalit lausuivat vaan sellaista, mikä oli aivan välttämätöntä. Kerran vaan, kahden tunnustamisen välillä, sanoa paukautti lihava kenraali varsin pontevasti: "ce satané as de pigue!"[87]
Vieraitten joukossa tunsi Litvinow kemuihin osaa-ottaneita rouvia, mutta oli muitakin, joita hän ei tuntenut. Muun muassa oli siellä muuan niin vanha, että olisi luullut hänen tuohon paikkaan raunioiksi raukeavan. Hän liikautteli paljaita, kauheita, tummanharmaita olkapäitään, peitteli suutaan viuhkalla ja loi Ratmirowiin syrjäisiä, hiukenevia katseita jo aivan himmenneistä silmistään. Ratmirow hienosteli häntä, sillä tuolle rouvalle, keisarinna Elisabetin viimeiselle hovineitsyelle, osoitti ylhäinen maailma suurta kunnioitusta.
Ikkunan luona istui kreivitär Sh., "ampiaisten kuningatar", paimentytön puvussa, ympärillään liuta nuoria herroja, niiden joukossa, paitsi muita, rikkaudestaan ja kauneudestaan tunnettu Finikow, jonka ylpeä ryhti, aivan litteä pääkallo ja eloton, elukkamainen kasvojen juonne, aivan omiansa Buharan kaanille tai Rooman Heliogabalolle, pisti kylläkin räikeästi silmiin.
Toinen rouva, kreivitär sekin, tunnettu lyhyellä nimellä Lise, puheli pitkätukkaisen, vaaleaverisen ja kalpean spiritistin kanssa. Hänen vieressään seisoi muuan herra, kalpea ja pitkätukkainen hänkin, naureskellen varsin painavasti: tämä herra uskoi myöskin spiritismiä, mutta esiintyi sitä paitsi ennustajanakin, tehden Ilmestyskirjan ja Talmudin nojalla tiettäväksi kaikenlaisia ihmeellisiä tapahtumia. Hänen julistuksistaan ei vielä ainoakaan ollut lyönyt lukkoon, mutta siitä huolimalla ennusteli hän edelleen kuin hyväkin profetta.
Pianon ääreen oli asettunut se samainen oman teon mies, josta Potugin oli ollut niin kovasti harmissaan. Hän poimiskeli akordeja huolettomasti, d'une maine distraite,[88] ja katseli välinpitämättömästi ympärilleen.