Irina istui sohvalla, vieressään toisella puolen ruhtinas Cocó ja toisella rouva X. Viimeksi mainittu oli taka-aikoina ollut yli koko Venäjän valtakunnan kuuluisa älykkyydestään ja mainio kaunotar, mutta oli jo aikoja sitten kutistunut pahanpäiväiseksi korvasieneksi, joka lemahteli pellavaöljylle ja väljähtyneelle myrkylle.
Huomattuaan Litvinowin, Irina punehtui, nousi, ja kun Litvinow oli astunut hänen luokseen, puristi lujasti hänen kättään. Hänen yllään oli leninki mustasta kreepistä, tuskin huomattavilla kultakoristeilla; olkapäät kuulsivat himmeän valkoisina, mutta kalpeilla kasvoilla, joihin hetkiseksi oli punerva aalto lehahtanut, asui kauneuden voiton riemu eikä yksin kauneudenkaan: salailu, melkein pilkallinen ilo kuulsi puoliavoimista silmistä ja elähteli huulien ja sieranten seutuvilla…
Ratmirow lähestyi Litvinowia ja vaihtoi hänen kanssaan tavalliset tervehdykset, joihin ei tällä kertaa kumminkaan liittynyt tavallista leikillisyyttä. Sen jälkeen esitti hän Litvinowin parille kolmelle naiselle: vanhoille raunioille, ampiaisten kuningattarelle, kreivitär Liselle… He kohtelivat häntä varsin suopeasti. Litvinow ei kuulunut heidän piiriinsä, mutta hän oli soma ulkomuodoltaan, vieläpä hyvinkin, ja hänen nuorekkaitten kasvojensa lausevat piirteet vetivät heidän huomionsa puoleensa. Hän ei vaan osannut pitää vireillä tätä huomiota; hän oli vieraantunut seuraelämästä ja tunsi jonkinlaista hämillä-oloa, ja vielä tuo lihava kenraalikin katsoa tuijotteli häneen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Kas lipilaari, liberaali! Pitipäs vaan kiltisti tulla tänne; sallikaa muka suudella kättänne!"
Irina tuli Litvinowin avuksi. Hän sovitti niin sukkelasti, että Litvinow joutui istumaan oven viereen, heti hänen taakseen. Puhutellessaan Litvinowia, täytyi Irinan joka kerta kääntyä ympärinsä, ja silloin aina ihaili Litvinow loistavan kaulan kaunista kaarevuutta ja imi itseensä hänen hivustensa hienoa tuoksua. Syvän ja hiljaisen kiitollisuuden ilme ei hetkeksikään poistunut Irinan kasvoilta. Litvinowin täytyi tunnustaa itselleen, että juuri kiitollisuutta nuo myhäilyt, nuo katseet ilmoittivat, ja koko hänen omassakin olennossaan tulvahteli sama tunne… ja häntä alkoi hävettää, ja hänestä alkoi tuntua suloiselta, ja häntä rupesi pelottamaan… ja sill'aikaa näytti Irina myötäänsä tahtovan sanoa: "no mitä arvelette noista?" Varsinkin selvänä kuului tuo äänetön kysymys heti kuin joku läsnäolijoista oli lausunut jonkun tympeän sukkeluuden tai tehnyt jonkun typerästi nokkelan tempun, ja sellaista tapahtui monastikin illan kuluessa. Kerran kävi niinkin, ett'ei Irina voinut pidättää itseään, vaan purskahti nauramaan.
Kreivitär Lise, varsin taikauskoinen rouva ja taipuisa kaikkeen erinomaiseen, oli puhellut kyllältänsä vaaleaverisen spiritistin kanssa Homesta, tanssivista pöydistä, itsestään soittavista harmonikoista y.m. Vihdoin kysäsi hän, löytyykö sellaisia eläimiä, joihin magnetismi vaikuttaa.
— Yksi sellainen eläin kumminkin löytyy, — vastasi kauempaa ruhtinas Cocó. — Tunnettehan te Milvanovskin? Hänet nukutettiin minun nähteni, ja mies rupesi kuorsaamaan, jumaliste!
— Te olette häjy, mon prince; minä puhun varsinaisista elukoista. Je parle des bêtes.[89]
— Mais moi aussi, madame, je parle d'une bète…[90]
— On varsinaisiakin, — puuttui puheesen spiritisti — esimerkiksi kravut; ne ovat hyvin herkkähermoisia ja joutuvat helposti katalepsiaan.
Kreivitär hämmästyi.