Laestadius oli keskinkertainen kooltaan, vanhemmalla puolella ikäänsä lihavanläntä, kumaraniskanen. Kasvojen piirteissä oli jotakin nerokasta ja puoleensavetävää. Niiden henkilöiden seurassa, jotka eivät olleet menettäneet hänen luottamustansa, voi hän olla iloinen ja puhelias. Tuntikausia voi hän vilkkaasti keskustella mitä huvittavimmista aineista. Hänelle vastenmielisten henkilöiden seurassa oli hän jörö, epäkohtelias ja pisteliäs. Pyhät, aret kävi hän kotikutoisissa sarkavaatteissa, pieksut jalassa ja suussa suunnattoman suuri pahkapiippu, johon kaksitoista apostolia oli leikattu. Piippu oli hänelle pilkalla lahjaksi annettu. Ei hän siitä välittänyt, yhtä hyvä se silti oli. Tupakanpoltto ja kahvinjuonti näkyvät olleen hänen nautintojansa.
Ollen suuressa määrässä vastakohtain mies, oli hänen itsiössään jotakin epäsointuista ja arvoituksen tapaista. Hän voi kirjoittaa nerokkaasti ja hienosti; mutta usein kirjoitti hän ihan kuin aivan sivistymätön mies, kertoen yhtä ja samaa moneen kertaan. Hän oli verraton parannussaarnaaja ja hänen saarnojensa sävel on ankara, henki lainomainen, esitystapa hämmästyttävä, milloin yksinkertaisten, milloin mielikuvitusta uhkuvain ja rohkeain, mutta aina miellyttävien kuvainsa kautta. Hänen kielensä on uhkaava, toisinaan ihan törkeä ja siivoton. Vastenmielisyys kaikenlaatuiseen pahaan sai hänen pohjaltaan rakastavan sydämmensä lausumaan välinpitämättömän teräviä sanoja. Rakkaudesta kansaan uhrasi hän entisten ystäväinsä suosion ja elämänsä rauhan. Vaikka totuutta rakastava, turvansi hän toisinansa vilppiin, kun oli joutunut pulaan ja tahtoi siitä päästä. Hänen hengen lahjansa olivat rikkaat ja hänen opintonsa monipuoliset. Monessa suhteessa — niinkuin esim. raittiuskysymyksessä — oli hän aikansa edellä. Ylpeyttä hänessä ei milloinkaan huomattu. Vähävaraisuus nuorempana ja uskonnollisuus vanhempana nöyryyttivät hänet. Uskolaistensa parissa hän nautti suurta luottamusta ja oli vanhemmalla puolen ikäänsä isänä heille. Niitä maallikoita, joita hän saarnaretkille lähetti, hän opasteli, neuvoi ja nuhteli, niinkuin isä poikiansa. Ulkopuolella herätystä oleville tuntemattomillekin ihmisille luuli hän olevansa oikeutettu tekemään hyvinkin nenäkkäitä kysymyksiä ja jos ei näihin mieluista vastausta saanut, tuomitsi hän ne pahanpäiväisiksi. Toisinaan tuo lappalaispukuun puettu mies tuntemattomana markkinoilla pistäysi kauppiasten puotiloihin, kysellen, saisiko ostaa viinaa ja korttia. Jos sai myöntämän vastauksen, silloin piti hän kauppiaalle saarnan, joka oli kaikkea muuta kuin kohtelias. Jos taas kysymykseensä kieltävästi vastattiin, silloin lausui hän kiitollisuutensa ja ilonsa siitä.
Hänestä lausuu J. A. Englund [Teologisk Tidskrift 1876.]: "Varustettuna suurilla tiedemiehen lahjoilla, jotka luultavasti olosuhdetten takia eivät päässeet täydellisesti kehittymään, oli Laestadius hyvin teräväjärkinen, hänen mielikuvituksensa oli vilkas, muistonsa hyvä. Luonteeltaan ponteva kuin oli, ei hän esteistä väistynyt ja hän oli juuri omiansa aina horjumattomalla rohkeudella, aina heikontumattomalla voimalla kestämään taistelussa. Vaikka karkea sanoiltaan ja lamoiltaan, voi hän kuitenkin viehättää ymmärryksensä terävyydellä ja esiytystapansa vilkkaudella. Hän oli oikia Lapin poika, aina omituinen, milloin mahdikas, milloin puutteenalainen, milloin kohottava, milloin alentava, milloin ikävä, milloin miellyttävä, milloin tyly, milloin ystävällinen, niinkuin niiden seutujen luonto, missä hän elämänsä päivät vietti ja jos lisäämme, että tuon pinnan alla oli kosolta rautaa, niinkuin monessa hänen kotimaansa vuoressa, niin on se semmoista, jota melkein koko hänen elämänsä todistaa".
Koko Laestadiuksen elämän aika oli yhtämittaista työtä. Hänen työkykynsä oli tavaton. Jo hänen kirjallinenkin toimensa osoittaa, ettei hän ollut sen ajan tavallisia pappia, jotka, kun sunnuntaina lukivat seurakunnalle saarnansa, luulivat sillä tehneensä kaikki, mitä sielunpaimenelta voi vaatia. Syömättä hän tavallisesti meni kirkkoon ja piti siellä kaksi saarnaa. Kotiin tultuansa hän kansalle puheli hengellisistä asioista, opetti ja neuvoi ja vasta iltapäivällä otti hän ruokaa ruumiin ravinnoksi.
Kuinka suuresti Laestadiuksen oppilaat ja sanankuuliat häntä rakastivat, osoittaa parhaiten hänen tuomioprovasti Wiesselgrén'ille kirjoittamansa kirje, jossa hän muun muassa lausuu: "He eivät ainoastansa syleile minua, vaan jäävät kaulaani riippumaan ja hyppivät ilosta, kun näkevät minun, jota pitävät sen autuuden alkuunpanijana, jota nyt tuntevat. Minä olen kuitenkin usein huomauttanut heitä siitä seikasta, että tuo rakkaus minun itsiääni on epäjumalan palvelusta, jolleivät tee erotusta oikean alkuunpanijan ja sen välillä, joka on ollut aseena Herran kädessä. Hurmauksissaan karkaavat muutamat kaulaani ja röykyttävät minua aika tavalla, niin että minun toisinaan on vaikea säilyttää silmiäni ja korviani".
Laestadiuksen elämäntyö ja hänen merkityksensä herätyssaarnaajana ovat tulleet huomatuksi ulkopuolella hänen kotimaatansakin. Saksalainen Bornbaum on "Evankelisen lähetystoimen historia" nimisessä kirjassa kiittäen häntä annostellut. Niin ikään kiitettävä arvostelu on hänestä "Neues Zeitblatt für die Angelegenheiten der lutherischen Kirche" (Uusi aikakauslehti lutherilaisen kirkon asioita varten) nimisessä saksalaisessa aikakauskirjassa vuodelta 1882.
Voidaksemme oikein arvostella Laestadiusta ja hänen merkitystänsä sille uskonnolliselle liikkeelle, joka hänestä on nimensä saanut, on vielä tarkastettava hänen uskonopillisia mielipiteitänsä.
Vaikka Laestadius ei tahtonut muodostaa mitään erityistä opinjärjestelmää, hän kun kauttaaltaan pyrki asettumaan alkuperäisen lutherilaisen tunnustuksen vakavalle pohjalle, on hän kuitenkin uskonopin eri kohdista lausunut mielipiteitä, jotka ovat siksi omituisia ja hänen katsantokantaansa niin kumoavia, että niistä on erittäin mainittava hänen elämäkertaansa esitettäessä. Laestadius oli syvämielinen, vaikka ei juuri selvä, ajattelia, filosoofi ja hänen filosoofiset mietiskelynsä ovat myöskin vaikuttaneet hänen uskonopillisiin mielipiteisiinsä. Eräässä käsikirjoituksena jälkeensä jättämässä ruotsinkielisessä kirjassa nimellä "Hulluinhuonelainen" (Dårhushjonet) on hän järjesteellisesti esittänyt filosoofiset ja uskonopilliset mielipiteensä, joista viimemainituista sananen. [Vert. J. A. Englund'in kirjoitusta samasta aineesta aikakauskirjassa Teologisk Tidskrift 1881.].
Jos mieli oikein käsittää Laestadiuksen uskonopillista katsantokantaa, on saatava selville hänen omituiset käsityksensä ihmisestä, sillä hänen antropologiansa (ihmisoppinsa) on melkoisesti vaikuttanut hänen uskonoppiinsa. Filosoofina on Laestadius realisti ja materialisti. Hän kieltää sielun olemassaolon ulkopuolella ja ilman ruumista. Sielu on abstraktinen elämä, joka saa konkrettisuuden, tosioloisuuden elin- ja hermoelämän kautta. Elinelämän (organlifvet) keskuksena on sydän ja siihen kuuluvat subjektiiviset sielunominaisuudet, jommoisia ovat vaistot, vietit, himot, intohimot ja tunteet. Hermoelämän keskuksena ovat aivot ja siihen kuuluvat objektiiviset sielunominaisuudet, jommoisia omat muisto, luulotteluvoima, ymmärrys, järki, tahto ja itsetietämys. Kun hermoelämä on elimistöelämän alainen, seuraa siitä, että ihmisen järkeä ja tahtoa määrää aina joku intohimo. Mutta intohimon laatua ja suuntaa ei ihminen voi määrätä, koska intohimon pohjana ovat elimet, jotka eivät riipu tahdosta. Laestadiuksen käsityskannan mukaan siis ihmisellä ei ole varsinaista vapautta, sillä tahtoa määrää aina joku intohimo, johon ihminen ei voi millään tavalla vaikuttaa. Tahdon vapauden kieltämisestä seuraa johdonmukaisesti vastuunalaisuuden kieltäminen, sillä jos kerran ihmisen tahdon toiminta ei riipu hänestä itsestänsä, niin ei myöskään voi tehdä häntä vastuunalaiseksi teoistansa. Laestadius ei kuitenkaan milloinkaan ole vastuunalaisuutta kieltänyt. Päinvastoin on hän raamatun mukaan opettanut, että kukin ihminen saa ijankaikkisuudessa töittensä ansion mukaan. Tämä on kuitenkin johdonvastaisuutta hänen filosofiiansa kannalta. Jos Laestadius olisi johdonmukainen, täytyisi hänen kieltää sielun kuolemattomuudenkin, sillä jos sielu — niin kuin hän sanoo — on metafyysinen prinsiippi eli voima, niin täytyy tämän voiman lakata olemasta, kun voiman ase, ruumis, kuoleman kautta hajautuu tomuksi. Mutta Laestadius on toista mieltä. "Jos sielu", sanoo hän, "ei ole ekstensiivinen, vaan intensiivinen suuruus eli voima, niin ei ole kukaan filosoofi voinut todistaa sitä, että ainemäärä ja voima samalla kertaa häviävät eli että voiman täytyy hävitä, kun ainemäärä lakkaa olemasta".
Kuvaavaa Laestadiuksen materialistisesta kannasta on myöskin hänen käsityksensä sieluelämän suhteesta ruumiin elimiin. Jokaisella sielunominaisuudella on näet oma paikkansa ruumiin elimistössä. Tahdolla, ymmärryksellä, järjellä ja itsetietämyksellä ovat omat elimensä. Tahdon olopaikkana on se osa aivoista, josta nervi voluntarii (tahtohermot) alkunsa saavat. Järjen elin "on etsittävä juuren ja pienen aivon keskellä suuren aivon pohjassa ajatuskyvyn alimmassa seudussa". Tunteen olopaikkana ja elimenä on sydän, itsekkäisyys asustaa maksassa, omanvoitonpyyntö mahassa, kunnianhimo pernassa. Sydän on myöskin intohimojen keskusaseena ja sydämmeen keskittyy niiden vaikutus silloinkin, kuu ne syntyvät muissa ruumiin elimissä eli niiden vaikutuksesta.