Pyhän raamatun inspiratsioonia ei Laestadius ole kieltänyt eikä hänen kirjoituksistaan näy, että hän olisi halventanut kirjoitetun sanan arvoa puhutun sanan rinnalla. Samoin omat hänen käsityksensä laista ja evankeliumista sekä niiden suhteesta toisiinsa samat kuin evankelislutherilaisen kirkon. Lain kautta on synnin tunto herätettävä ja tietä valmistettava uskolle, joka syntyy evankeliumin saarnasta eli siitä julistuksesta, että Jumala on niin maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa vikauhriksi maailman syntein edestä.
Jumala- ja kolminaisuus-käsitteissään on Laestadius omalla filosoofisella kannallaan. "Jumala on sielullinen ilmiö, jonka täytyy toimia olentonsa mukaisesti. Hän ei ole persona idealis, ihanteellinen itsiö, vaan persona substantialis, aineellinen itsiö, mutta substansilla me tarkoitamme samaa suin elämä. Jumala ei ole ehdottomasti vapaa, vaan ollen persona substantialis, täytyy hänen olla riippuva omasta olennostaan". Kolminaisuudella on vastaavaisuutensa ihmisen olennossa, jossa myöskin on kolme olennoitsemaa yhdessä ainoassa substansissa, nimittäin: 1:o elämänprinsiippi eli abstraktinen elämä, joka voi olla olemassa ilman elin- ja hermoelämää, 2:o elimellinen elämä, jonka perusteena on elämänprinsiippi ja 3:o hermoelämä, joka on syntynyt elinelämästä. Elämän prinsiippiä vastaa Isä, elimellistä elämää poika ja hermoelämää Pyhä Henki. Kolminaisuusoppia on Laestadius paljon mietiskellyt. Nämät syvämieliset, joskin hämärät mietteet, ovat esitetyt yllämainitussa Hulluinhuonelainen nimisessä kirjassa ja niistä käy selville, ettei hän ainakaan tietoisesti poikkea kirkon opista.
Maailman luomista hän ei pidä ulkonaisena tekona. "Luuloitellaan luojaa saviastiantekijän laiseksi, joka eri tavalla muodostelee savea. Mutta ei luominen varmaankaan ole sillä tavalla käynyt". "Luominen, niinkuin luonnossakin näemme, tapahtuu sisältäpäin ja sillä on varsin huomaamaton alku. Aineissa oleva voima on sen substansi eli oloaine ja aine on ainoastansa voiman kuori eli accidensi. Elinvoiman on Luoja antanut. Jumalan kaikkivaltaisuudesta seuraa, että luominen on voinut tapahtua silmänräpäyksessä eikä siihen ole tarvittu vuosituhansia, niinkuin muutamat luonnonfilosoofit ovat otaksuneet".
Enkeliopin suhteen näyttää Laestadius siinä eroavan raamatun käsityskannasta, että hän pitää pahoja henkiä inhimillisten intohimojen personifikatsiooneina. On olemassa kunnian perkele, kateuden perkele, koreuden perkele j.n.e. Omanvanhurskauden perkele se on, joka ilmestyskirjan mukaan Jumalan lapsia yötä ja päivää syyttää.
Kaitselmuksesta lausutaan, "että Jumala pitää huolta kaikista luomistaan luonnon valtakunnassa siten, että hän aineeseen on pannut sellaisia voimia, jotka vaikuttavat määrättyjen lakien mukaan. Elinvoima ihmisessä on luova ja voimassapitävä voima, niin että ihminen tämän luomisessa annetun elinvoiman takia voisi elää määrätyn ajan, jollei hän itse lyhentäisi elämäänsä luonnonvastaisella elämäntavalla, jotta tuskin yksi tuhannesta saavuttaa määrätyn ijän. Jumalan kaitselmus ei voi sitä auttaa, vaikka moni niin luulee. Sen takia, että ihminen vastustaa P. Henkeä, ei se ole Jumala, joka hallitsee maailmaa, vaan perkele. Hän synnyttää köyhyyttä, hän vaikuttaa eri maiden hallitusten kautta. Historia osoittaa, että vallanpitäjiä harvoin on ohjannut Jumalan Henki. Jumala suvaitsee pahaa hyvän tarkoituksen saavuttamiseksi ja siihen täytyy perkeleenkin vasten tahtoansa olla hänelle avulias, mutta silti ei voida perkelettä puolustaa, joka ehdon tahdon toimii Jumalaa vastaan. Jumala ei loukkaa ihmisenkään vapaata tahtoa. Mutta jos hänelle lopulta käy huonosti, niin se on hänen oma syynsä".
"Jumala on luomisessa antanut ihmiselle luontaisia ruumiin ja sielun ominaisuuksia, mutta kun ihminen väärin käyttää ruumiin ja sielun voimiaan pahoihin ajatuksiin, pahoihin himoihin, pahoihin töihin, niin helposti huomaa, että luonnollisen ihmisen sieluntoiminnan perusteena on yksinomaan perkele. Me olemme kyllä myöntäneet, että ihmisellä nykyisessäkin alennuksen tilassa on negatiivinen kyky vastustaa intohimoja eli kyky olla pahoja himojansa tyydyttämättä, mutta hän väärinkäyttää tätäkin tahdon kykyä. Luonnollisessa tilassaan on ihminen kokonaan perkeleen vallassa eikä hän voi tahtoakaan hyvää, vielä vähemmin voi hän sitä tehdä".
Raamatun mukaista on siis, että Laestadius kieltää ihmiseltä kaiken kyvyn itse hankkia vanhurskautta Jumalan edessä ja pitää tämän onnettoman kohtalon alkuperäiseitä syynä syntiinlankeemista. Mutta kun on kysymys synnin asunnosta, sillon Laestadius ei ole enää kirkonopin kannalla. Hän näet asettaa synnin ruumiin elimiin. "Koska", lausuu hän, "elinelämän ainemäärä ja voima omat suuremmat kuin hermoelämän ainemäärä ja voima, niin joutuvat aina hermoelämän voimat elinelämän määrättäviksi. Tahdon taipumus pahaan ja haluttomuus hyvään perustuu siihen, että elinelämä hallitsee hermoelämää. Ja kun elinelämä on perin turmeltunut, koska paholainen on asustunut lihaan ja vereen, niin saastuttaa tuo paha olento henkielämänkin. Fyysillisessä ja metafyysillisessä suhteessa eivät hermoelämän voimat ole perin turmeltuneet. Ymmärrys ja muisto voivat tahdon ponnistuksista kehittyä varsin täydellisiksi. Mutta sydäntä ei tahto voi muodostaa. Tahto itse sortuu pahan alle. Siveellistä luonnetta ei määrää tahto, vaan sydän ja intohimot. Raamatussa pannaan synti lihaan. Mitä lihasta on syntynyt, on liha. Mutta lihalla tarkoitetaan koko ihmistä semmoisenaan kuin hän luonnosta on, ei vain eläimellistä luontoa, vaan järjellistäkin luontoa. Raamatussa pannaan synti sydämmeen, joka on elimellisen elämän keski-elin". Selittäessään pahan asumista ihmisessä on Laestadius astunut ihan materialistiselle pohjalle. Sama on seikka silloinkin, kun hän ottaa puheeksi lain ilmoituksen ihmisen sydämmessä. Tästä asiasta lausuu Laestadius: "Paavali sanoo lain kirjoitetuksi sydämmen lihatauluihin, hän pitää siis fyysillistä sydäntä metafyysillisen sydämmen elimenä. Metafyysillinen sydän taas ei ole mitään muuta kuin se henkinen voima, joka vaikuttaa elimessä itsessään, niin kuin ymmärryskään ei ole muuta kuin se voima, joka vaikuttaa ymmärryselimissä, jonka vuoksi elinten vikautuminen voi aikoihin saada ymmärryksen häiriön. Kun siis laki sanotaan kirjoitetuksi sydämmen lihatauluihin, niin tietää se sitä, että laki vaikuttaa elimeen itseensä ja synnyttää muutoksia verenkiertokulussa" j.n.e.
Kristuksen persoonan käsityksen suhteen on Laestadius puhdasoppinen, hän kun tunnustaa Kristuksen jumal-inhimillisen persoonallisuuden. "Kristus ei ole vain persona idealis (ihanteellinen itsiö), vaan todellinen sielullinen persoonallisuus, joka ei ainoastansa inhimillisen vaan jumalallisenkin luontonsa puolesta on siveellisen välttämättömyyden alainen. Hänen on täytynyt tuntea todellista surua lastensa onnettomuudesta jo aikoja ennen kuin hän otti omakseen ihmisluonnon. Mutta tuota moralista kärsimystä ei maailma voinut oikein käsittää, ennenkuin sana tuli lihaksi. Hänen moralinen kärsimisensä Getsemanessa oli siis moralinen välttämättömyys. Hänen täytyi kärsiä helvetin tuskat ei ainoastaan veriheimolaisena, vaan myöskin isänä". Vaikka Laestadius sovitusta käsittää siten — niinkuin kirkkokin sitä on käsittänyt — että Jumalan vanhurskaus on vaatinut rangaistusta ja että Kristus on kärsinyt rangaistuksen, joka kärsimys sitten luetaan ihmisille hyväksi (actus forensis), niin ei kuitenkaan hänen sovitusoppinsa ole ihan puhdasoppinen. "Kaikista inhimillisistä suhteista käy selville", lausuu hän "että actus forensis ei kelpaa tekemään sovitusta käsitettäväksi. Sovitus ei ole oikeudellinen, vaan sielullinen toimi. Kutsumme sitä sielulliseksi, koska se koskee sielua, sydäntä. Sovitustyö ei tarkoita Jumalan kunnianhimon tyydyttämistä, vaan isän sydämmen vaatimusten toteuttamista; Jumalan ankara vanhurskaus ja ääretön rakkaus omat sovituksen kautta tyydytettävät". Hänen omituinen käsityksensä ihmisestä on vaikuttanut hänen sovitusoppiinsa. Sovitus näet ei hänen mielestään tarkoita elämänprinsiippiä eikä hermoelämän piiriä, kuten järkeä, ymmärrystä, muistoa y.m., vaan sovinto tarkoittaa etupäässä elinelämää, jossa syntiset himot asuvat. "Elinelämä on se sielu, joka on lunastettu eli sovitettu, sovitus ei koske suoranaisesti sielunkykyjä, jotka kuuluvat filosoofiseen järkisieluun". Kun Laestadius, kuten yllä olemme maininneet, sioittaa intohimot muutamiin ruumiin elimiin, etenkin ruoansulatuselimiin ja subjektiivinen sovitus tarkoittaa ihmisen vapauttamista syntisten himojen vallasta, täytyy sovituksen etupäässä tarkoittaa elinelämää, missä himoilla on aseensa ja asuntonsa. Subjektiivinen sovitus tapahtuu seuraavalla tavalla: Jumalan P. Henki murtaa synnin vallan, joka asustaa ruumiissa ja määrää ihmisen halujen suunnan. Siveellinen intohimo eli uskonnollinen tunne pääsee sen sijaan vallalle ja samassa lakkaa pahan vaikutus. Järkeä, tahtoa, luulotteluvoimaa alkaa nyt määrätä ennen mainittu siveellinen intohimo. Niinkuin ennen paha on välittömästi hallinnut sydäntä ja välillisesti hermoelämään kuuluvia yllämainituita kykyjä, niin hallitsee nyt tuo uusi "siveellinen aines" korkeampia sielunkykyjä sillä vallalla, jolla se vaikuttaa elinelämään kuuluviin himoihin. Kun siis Jumalan Henki on saattanut hyvän ihmisessä voitolle, silloin on hän sovitettu Jumalan kanssa.
Armon järjestystä Laestadius ei hylkää, vaikka hänellä sen eri asteista omat omituiset ajatuksensa, riippuen hänen ominaisesta filosoofisesta kannastaan.
Herätys tapahtuu siten, että Jumalan laki panee ihmisen luontaisen oikeudentunnon (omantunnon) liikkeelle ja synnyttää vastavaikutuksen pahoja himoja vastaan. Tämä oikeudentunto pääsee irti siitä sitoumustilasta, jossa se suruttomuuden aikana oli ja syventyy siveelliseksi intohimoksi, joka vaikuttaa sydämmessä synnin surun ja armon ikävän. "Herätyksen alussa on sydän kova, kylmä, turpunut eli hellä ja raskas kantaa. Kuolemanpelko rasittaa, salaperäiset väristykset käyvät läpi koko ruumiin. Toisinaan syntyy saarnan aikana kiihkeä vapistus, kun lain sana koskee vanhaa aatamia arkaan kohtaan. Muutamat valittavat sydämmen nousevan kurkkuun. Jonkun ajan perästä alkaa sydän käydä palavaksi". Kun siis Laestadius sekoittaa ruumiilliset ja hengelliset vaikutukset toisiinsa ja arvelee Jumalan lain vaikuttavan ruumiiseen, ei ole kummakaan että hänen puoluelaisensa pitämät välttämättöminä, että sanan vaikutuksen tuli näkyä ruumiillisissa tunteenpurkauksissa, liikutuksissa. Vaikka hän mielellänsä näki, että uskonnollinen innostus puhkesi aistilliseen kiihkoon (liikutuksiin) ja koetti, niinkuin edellä olemme nähneet, tuota ilmiötä selittää ja puolustaa, ei hän kuitenkaan hyväksynyt kaikkia tunteenpurkauksia. "Hulluinhuonelaisen" 488 §:ssä lausuu hän tästä asiasta: "Usein tapahtuu, että kova herätys rahvaassa, jonka järki ei ole kyllin voimakas intohimoja tasoittamaan, sydämmen täydellisyydestä puhkee tainnuksiin menemiseen, jonka taitava johtaja voi lievittää ja ohjata kristilliseen malttiin, jos hänellä muutoin on sairaan luottamus". Tästä näkyy, että Laestadius pitää heränneiden kiihkeitä liikutuksia osoituksena järjen heikkoudesta ja johtajain tunnottomuudesta. Mutta toisissa paikoissa kirjoituksissaan hän melkein paheksuu sitä, ettei hänellä ole niin kiihkeitä tunteenilmauksia kuin rahvaalla, vaikka hänellä itsellänsä oli niin vilkas mielikuvitus, että usein joutui näkytilaan, jolloin sielunjännityksestä sisälliset aistimukset ilmenivät ulkonaisella tavalla.