Valistuksesta lausuu Laestadius, että Jumalan Henki ei välittömästi valista järkeä. Ilmestys on ensin käsitettävä sydämmellä, sitte vasta ymmärryksellä. Ennenkuin rakkautta voi ymmärryksellä tajuta, on se ensin sydämmellä käsitettävä. Pyhä Henki vaikuttaa sydämmeen, josta tämä vaikutus pyhän aatteena ja Jumalan vanhurskauden aatteena tulee järkeen. Järki itsessään ei ote hyvä eikä paha, mutta järki voi ottaa vastaan vaikutuksia sydämmestä. Paha sydän pimentää sen, hyvä valistaa sitä. Kääntyminen on Laestadiuksen uskonopin mukaan se muutos ihmisessä, että hän saa itsetietoisen hengellisen elämän. Tämä hengellisen elämän tietoisuus ilmenee tunteessa, jolle Laestadius antaa liian suuren arvon. Ihminen itse ei voi tätä muutosta itsessään synnyttää, sillä hänen tahtonsa ei ole vapaa, vaan sitä määrää intohimo. Ainoa voima, mikä tahdolla on, on passiviteetti eli kyky vastaan ottaa P. Hengen vaikutuksia. Missä tämä vastaanottaminen tapahtuu, siellä synnyttää P. Henki siveellisen intohimon eli uskonnollisen tunteen, joka panee tahdon liikkeelle. Niinkuin kääntyminen on yksinomaan P. Hengen työtä, niin parannus on ihmisen omaa työtä. "Ihminen voi itse tehdä parannuksen, jos hän seuraa herätetyn omantunnon vaatimuksia: — Senpätähden sanotaankin: tehkäät parannus, sillä taivaanvaltakunta on lähestynyt. Tämä parannus, jolla ymmärretään sitä, jonka ihminen itse voi tehdä — hän voi olla juomatta, varastamatta, kiroilematta j.n.e. — tämä ulkonainen parannus on ihan välttämätön, sillä ilman sitä ei P. Henki voi alkaakaan, vielä vähemmän päättää armotyötä sydämmessä". Tuota uuden elämän syntymistä, jonka P. Henki kääntymisessä vaikuttaa, kutsuu Laestadius myöskin uudestisyntymiseksi. Uusisyntyminen ja kääntyminen omat hänestä yhtäisiä käsitteitä. Yhtäpitävästi tämän käsityksen kanssa lausuu Laestadius selvään, ettei uudestisyntyminen tapahdu aikaisemmassa lapsuudessa, silloin kuin kaste toimitetaan ja hän kiistelee kiivaasti niitä vastaan, jotka väittävät, että kerran kasteen kautta uudestisyntynyt ei enää tarvitse uudestaan syntyä, vaan ainoastaan uudistaa kasteenliittonsa. "Jos", lausuu hän, "uudestisyntyminen olisi jotakin semmoista, joka voisi tapahtua ihmisen tietämättä, niin ei sitte olisikaan mikään konsti tulla taivaanvaltakuntaan. Mutta uusisyntyminen vaatii mitä selvimpiä kokemuksia. Se on tuntuva ja aistinnainen; se ei ole vain aate, vaan toteutunut aate, sydämmen muutos, joka syvältä vaikuttaa ihmisen henkiseen elimistöön. Herätyskin kyllä on tuntuva, katumuksen ja synninsurunkin tulee olla tuntuvia, jos mieli niiden olla oikeita. Mutta noita valmistavia armovaikutuksia ei saa sekoittaa uudensyntymisen kanssa, jota aina seuraa tuntuva ilo, rauha ja riemu P. Hengessä". Uudensyntymisen tuntomerkki on syntein anteeksi saamisen varmuus ja siitä lähtevä ilon ja rauhan tunne.
Elävällä uskolla on kaksi perustetta, objektiivinen ja subjektiivinen. Jos usko on kuollut, niin sillä on vain edellinen peruste, pyhä raamattu, jonka se omavanhurskaasti omistaa. Uskon subjektiivisenä perusteena ovat synnin surun ja armon ilon elävät tunteet. Elävän uskon ensimmäisenä tuntomerkkinä on tuntuva sovinto Jumalan kanssa eli P. Hengen todistus armontilasta. Uskoa kutsuu Laestadius "intohimoksikin" ja sen sisältönä sanoo hän olevan autuaalliset tunteet, joita kuolleella uskolla ei ole.
Pyhityksestä opettaa Laestadius, että "sovitus eli vanhurskauttaminen eivät suinkaan sisällä synnittömyyttä, vaan ainoastaan velattomuutta; se on pelastus synnin velasta ja rangaistuksesta; se on myöskin pelastus synnin vallasta herätyselämän piirissä eli niin kauvas kuin tahdon positiivinen vapaus ulottuu. Pyhitys ei ole sama kuin rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, sillä tuo rakkaus on kristityssä varsin heikko. Kun hyvää tahtoa ei voi toteuttaa tahdon elimessä itsessäkään herättämällä pyhiä haluja ja poistamalla saastaisia haluja tahdosta, kuinka voidaan sitten rakkautta toteuttaa sydämmessä, koska luonnollistakaan rakkautta ei voi hyvällä tahdolla synnyttää? Et voi rakastaa ketään, jota et voi rakastaa, vaikka kuinka tahtoisit, sillä rakkaus ei riipu tahdosta. Emme kiellä sitä, ettei heränneillä olisi hyvä tahto, mutta hyvää tahtoa ei voi toteuttaa hermoelämän piirissä, saatikka sitten elinelämässä, jossa intohimot hallitsevat. Rakkautta ei myöskään voi tahdon mahdilla sydämmeen synnyttää, sillä vaikka kristityllä onkin hyvä tahto rakastaa Jumalaa, niin ei hänellä kuitenkaan ole kykyä sydämmeensä sytyttää tuota rakkautta".
"Jos armotettu on ainaisessa taistelussa perkelettä vastaan, niin eivät armonmerkit jää näkymättä: sydän tulee araksi, murtuneeksi ja vaikka usko toisinaan tuntuukin heikoksi ja epäilyksetkin nousevat, lähtee kuitenkin evankeliumin sana saarnasta, Jumalan sanan lukemisesta tahi jostakin satunnaisesta tapauksesta; salamana lentää se sydämmen läpi, elähyttää entisiä taivaallisia tunteita ja sielu saavuttaa taas sen levon, jonka tieto Jumalan armosta ja omantunnon rauhasta tuottaa. Kristitty ei saa kuitenkaan aina uskoa omia tunteitansa, sillä tunteet voivat olla vääriä, jolleivät ne pidä yhtä kirjoitetun sanan kanssa. Siksi onkin välttämätöntä vertailla kokemuksiansa Jumalan sanan kanssa s.o. niiden henkilöiden tunnetten kanssa, jotka ovat kirjoittaneet pyhän raamatun. Kun kristityn kokemus pitää yhtä Pietarin, Paavalin ja muiden kristittyin kokemusten kanssa, silloin vasta voi hän olla varma armontilastansa".
Sakramentti-opissa on Laestadiuksen uskonopin heikoin kohta. Hänen materialistinen filosoofinen kantansa esiintyy selvimmin tässä.
Kasteen tekee hän yhdenmukaiseksi lasten luonnollisen pesemisen kanssa. Niinkuin äiti pesee lapsensa ja eläimet nuolevat poikiansa, samoin tarvitsee lapsikin veden pesoa, kastetta. "Kun ihminen on samassa suhteessa luojaansa kuin lapsi vanhempiinsa, niin sisältää hengellinen puhdistus sen, että Jumalan tarvitsee puhdistaa eli pestä lapsiansa uudensyntymisen pesussa". Tämä puhdistuspeso ei ole kuitenkaan välttämättömän tarpeellinen vastasyntyneille lapsille. "Aina niistä ajoista kun Augustinus rupesi opettamaan, että kastamattomat lapset eivät tule autuaaksi, on epäilyksiä kristillisessä seurakunnassa ollut näiden lasten autuudesta. Mutta tuo epäilys on kasteella poistettava. Itse äidin sydän tarvitsee tuota puhdistusta. Koska seurakunnalla on valta syntejä anteeksiantaa, tulee lapset ottaa seurakunnan yhteyteen kasteen kautta. Tämä on tehtävä sekä vanhempain ja kummien että seurakunnan itsensä takia, jos nämät nimittäin epäilevät kastamattomain lasten autuutta. Mutta jolleivät he tätä epäile, niin jättäkööt lapsensa kastamattomiksi aina siksi, kunnes alkavat epäillä, tulevatko kastamattomat 6, 7 vuoden vanhat lapset ilman kastetta autuaaksi". Eräässä toisessa paikassa sanoo hän, että lapsilla on usko eikä heiltä voi kastetta kieltää. Jos vanhemmat sen tekevät, ovat he siitä vastuunalaiset.
Ehtoollista kutsuu Laestadius salaperäiseksi ateriaksi. Uskolla ihminen ottaa vastaan sakramentin. "Elävällä uskolla on elimensä sydämmessä. Minkä ihminen käsittää uskolla, se on todellista, koska usko sen toteuttaa. Kun siis Kristuksen ruumiin ja veren aate toteutetaan sydämmessä, niin se on toteutettu, s.o. uskon esine ei ole enää aate, kuvitelma eli tyhjä käsitys, vaan pelkkä todellisuus sydämmessä. Tässä ei voi tulisi kysymykseen substansi eli olento, joka voi tulla objektiivisen tietoisuuden esineeksi. Järjellä me käsitämme Kristuksen ruumiin aistilliseksi olennoksi, jota voi sormin tuntea. Mitä on ajateltava Kristuksen ruumiista ja verestä? onko se lihaa ja luuta eli onko se hengellinen ruumis. Jumaluusoppineet väittävät, että kun Kristus ensin puhui lihansa syömisestä, niin hän ei tarkoittanut ehtoollista. Mutta kuinka sitä voi todistaa. Joh. 6: 63 sanoo Jesus itse, ettei liha mitään auta; henki se on, joka eläväksi tekee. Olisiko hän ehtoollista asettaessa puhunut ruumiistansa toisessa merkityksessä kuin Joh. 6, missä hän itse selittää, kuinka nämät sanat ovat ymmärrettävät. Hänen ruumiinsa, joka ulosannetaan, on sovintouhri. Ei tarvitse sanoa, että leipä ja viini 'merkitsevät' sovintouhria eli 'muuttuvat' sovintouhriksi, vaan leipä ja viini ovat ruumiilliselle elämälle samaa kuin Kristuksen ulos-annettu ruumis ja vuodatettu veri hengelliselle elämälle. Eli leipä ja viini ovat objektiiviselle tietoisuudelle samaa kuin Kristuksen ruumis ja veri ovat subjektiiviselle tietoisuudelle. Pääkohtana ehtoollisessa on siis tuo sielullinen ilmiö, että Kristuksen ruumis ja veri todella ovat läsnä, jahka niiden aate uskon kautta on toteutunut sydämmessä. Sillä jos kuvittelen nauttivani Kristuksen ruumista ja verta ja uskon sen varmasti, mutta en tunne mitään sydämmessäni, niin se on ainoastansa kuollut usko, josta ijankaikkista elämää ei voi seurata. Mutta jos tunnen ijankaikkisen elämän esimakua eli hengellistä iloa ehtoollista nauttiessani eli heti sen jälkeen, niin sovintouhri on tullut toteutuneeksi minun sydämmessäni. Leipä ja viini eivät ole ontoloogisessa eli metafyysisessä suhteessa Kristuksen ruumis- ja veri, vaan sielullisessa suhteessa ovat ne yhtäisiä, s.o. leipä ja viini ovat ruumiillisen elämän ravinto, Kristuksen ruumis ja veri ovat hengellisen elämän ravinto".
Niinkuin yllä esitetystä otteesta näkyy, vivahtaa Laestadiuksen ehtoollisoppi reformeeratun kirkon käsitykseen. Ainoastansa se usko, joka nauttimistilassa ilmenee ilon tunteena on elämä ja se tekee nauttijan osalliseksi Kristuksen ruumiin ja veren sovintouhrista. Niin hän arvelee.
Kirkkokäsitteestä, joka laestadiolaisessa liikkeessä sittemmin on saanut omituisen merkityksensä, ei Laestadius kirjoituksissaan juuri usein puhu. Sen verran käy kuitenkin selville, että hän kirkolla tarkoittaa kaikkein uskovaisten yhteyttä, kuitenkaan rajoittamatta kirkkoa niihin, Usein kiistelee hän kirjoituksissaan Ruotsin valtiokirkon palvelioita ja kuollutta puhdasoppisuutta vastaan. Hän valittaa kurin puutetta. "Pappi ei voi ehtoolliselta pidättää suurintakaan sikaa, jos ei tahdo saada nuhteita tuomiokapitulilta ja häväistyksiä uskottomuuden ja synnin puoltajilta". Valtiokirkosta eroamisen suhteen sanoo hän: "Hengellinen eroaminen turmiosta on pääasia, eikä turmio asu niissä huoneissa, joita me kirkoiksi kutsumme, joten hyvällä omallatunnolla voidaan näissä kirkoissa kuulla sanaa; ja nauttia sakramenttia, vaikka täytyykin kuulla paljon, joka ei ole hyvää ja hyväksyttävää". Laestadius puhun "viina-pannussa ja viinan höyryssä puhdistetusta lutherilaisuudesta", jolla hän nähtävästi tarkoitti senlaista puhdasoppisuutta, joka puheissaan astui Lutherin kannalle, mutta elämässään rypöi mitä riettaimmissa paheissa. Muutoin kunnioittaa hän suuresti Lutheria, vetoo usein hänen sanoihinsa ja kokemuksiinsa. Niinikään viittaa hän tunnustuskirjoihin, joille hän näyttää, antavan niille tulevan arvon.
Kuolemavaltakunnasta (Hadeksesta), tuhatvuotisesta valtakunnasta eli ylipäätänsä viimmeisiä tapahtumia koskevista asioista on Laestadius puhunut niin vähän, ettei voi sanoa, mikä hänen ajatuksensa niistä on ollut. Monen muunkin tärkeän kysymyksen suhteen jäämme epätietoisiksi siitä, mikä tuon merkillisen miehen mielipide niistä on ollut. Yllämainituista hänen uskonopillisista mietteistä, joita mikäli mahdollista olemme esittäneet hänen omilla sanoillaan, käy kuitenkin selväksi; että Laestadius järjestelmässään on koettanut sovittaa toistensa kanssa materialismia ja spiritualismia eli aistimaailman ja henkimaailman ilmiöitä. Tuo kristinuskon elähyttämä sielunpaimen teki yrityksen, jota moni ennen häntä oli koettanut, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Hänen hillitsemätön mielikuvituksensa ja omituinen luonteensa viehättivät häntä usein hyvinkin syrjäisille poluille siitä elämänkeskiöstä, johon hän koko sydämmensä täydellä innolla oli kiintynyt. Erehtymisen vaara uhkaa aina kuolevaisia. Tekijälle jotakin tulee, tekemättömälle ei mitään. Kuinka hänen erhetyksiänsä arvosteltaneekin, aina on kuitenkin tunnustettava hänen tarkoitustensa puhtaus ja että hän vilpittömästi etsi totuutta, joka oli hänen tekojensa äärimäisenä tarkoitusperänä.