Laestadius kuvaa isänsä kiivasluontoiseksi ja juovuksissaan pahapäiseksi, mutta muutoin lystilliseksi mieheksi, jolta ei kompasanoja puuttunut. Äitinsä mainitsee hän yksinäisyyttä rakastavaksi, hiljaiseksi ja kärsivälliseksi naiseksi, joka valittamatta kärsi miehensä kovaa kohteluakin ja etsi lohdutusta Herrassa. Muutoin näkyy äiti olleen haaveksivainen luonteeltaan. 10 p. Tammikuuta, keskellä pohjolan talvea, syntyi poika. 7 penikulman päähän papin luokse kantoi äiti lapsensa ristittäväksi ja sai se nimekseen Lars Levi, luultavasti alkusoinnun, alliteratsioonin takia, poika näyttää olleen vilkasluonteinen huimapää, mutta toisinaan myöskin raskasmielinen ja mietiskeleväinen. Sekä isältään että äidiltään hän oli perinyt muutamia luonteen piirteitä. 16-vuotiaana nuorukaisena hän jo oli kihloissa erään saman ikäsen tytön kanssa, jonka hän kuitenkin sittemmin hylkäsi, koska tämä ei ollut uskollinen. Hänenkin niinkuin monen muunkin vilkasluontoisen nuorukaisen elämä ei ollut myrskyittään, eikä mennyt jättämättä syviä juovia hänen sieluunsa. Myöhemmin tekemässään synnintunnustuksessa hän suoraan kertoo nuoruutensa hairahdukset.
Uuttera työ ja kiusaama köyhyys seurasivat häntä lukutiellä.
Velipuolensa Karl Erik, joka oli pappina Qvickjockissa, otti 8-vuotisen Levin kasvatettavakseen. Velipuolen luona saivat Lars Levi ja hänen nuorempi veljensä Pietari ankaran kasvatuksen: ei siihen aikaan kasvatettu pojista lalluja, eikä semmoisista olisi ollutkaan Norrlannin metsiin. Itse kun velipuoli oli luonteeltaan karaistu, hän ei milloinkaan puhunut varovaisuudesta ja vilustumisesta. Pojat saivat avojaloin juosta lumikinoksessa, jos heitä+ niin halutti. Makuuhuoneen lämmönkin oli niin ja näin. Aamulla aikasin tuli velipuoli kekäle kädessä makuuhuoneesen, viskasi sen uuniin ja huusi pojille: "ylös pojat!" Ja ylös täytyi heidän, vaikka oli kamarissa niin kylmä, että muste oli jäätynyt tolppoon ja makuuvaatteet olivat kuurassa. Halonhakkuuta, peltotyötä, kalastusta, heinäntekoa, sanalla sanoen, kaikkia maamiehen töitä saivat pojat oppia. Syksyisin kahlattiin jääkylmässä vedessä ja niitettiin luhtia, aamulla peitti usein jääkohva veden — kuitenkin me kahlasimme avojaloin. Se oli lappalaispappien oikea koulu. Lellikit ja sänkykamaripiltit eivät niiksi kelpaa, olkoonpa heillä muutoin miten loistavat lahjat tahansa. Poika pääsi Hernösandin lukioon 1816, mutta jo seuraavana vuonna kuoli Karl Erik ja pojan oli itse pidettävä huolta toimeentulostansa. Paras aika käytettiin muiden opetukseen leivän hankkimiseksi, yöt läksyjen valmistukseen. Ahkeruus kovan onnen voittaa.
20-vuotisena hän tuli ylioppilaaksi Upsalan yliopistoon. Hurjaa oli ylioppilaselämä täällä, nuoriso nautti ja hurjasteli. Juoppous ja muut paheet näkyvät olleen yleisiä. Lars Levillä kun olivat tavallisesti huononpuoliset vaatteet, ei häntä toverein seuroissa suosittu ja säästäväinenkin hän oli ottaaksensa niihin liian paljon osaa.
Jo nuorena oli hän osottanut tavatonta hartautta kasvitieteesen.
Qvickjockin kaunis luonto ja rikas kasvullisuus viehättivät häntä tähän tieteesen.
Lukiolaisena hän jo kesällä 1819 läksi omalla kustannuksellaan, 50 kruunua taskussaan, pitkälle tieteelliselle retkelle, samoten läpi Ångermanlandin, Medelpadin, Jämtlandin ja Pohjois-Norjan. Ylioppilasaikanansa hän sitten tiedeseuroilta saaduilla varoilla joka kesä teki samanlaisia retkiä Jämtlandiin, Trondhjemiin ja sieltä Piitimen lappiin. Näillä matkoillaan oli hän oman kertomuksensa mukaan vaeltanut 800 Ruotsin peninkulmaa. Hän löysi useampia ennen tuntemattomia kasvia [Näistä mainittakoon Carex Laestadiana, joka on saanut nimensä hänestä.] ja tutustui likemmin Lapin jylhään luontoon ja sen katalaan kansaan, joka sivistyksen puutteesta ja viinan nautinnosta oli vajoomistansa vajonnut. Myöhemminkin Laestadius jatkoi kasvien tutkimista ja julkasi havaintonsa Ruotsin taideakademian ja Upsalan tiedeseuran toimituksissa. Matkalla tehdyt huomionsa Lapin oloista hän kirjoitti sanomalehtiin ja julkasi erityisenä kirjana 1823 ruotsinkielisen tutkimuksen "Uutisviljelyksistä Lapissa". Lapin ilmanalasta on hän kirjoittanut latinankielisen kirjan, samoin kirjoituksen Lappalaisten pakanallisista jumaloista. Hänessä oli hyvä tiedemiehen alku, tarkka huomaamiskyky, suuri innostus tieteesensä. Myöhemmin hän itse kertoo kunnianhimon saattaneen hänet tälle alalle. Eikä hänen ansionsa olleetkaan vähäiset, jonka vuoksi Upsalan tiedeseura ja Edinburgin kasvitieteellinen seura kutsuivat hänen jäsenekseen. Saipa hän myöhemmin jo pappina ollessaan Ranskan kunnialegionan rintamerkinkin. Jos hän olisi pitkittänyt kasvitieteen tutkimuksiansa, olisi hänestä epäilemättä silläkin alalta tullut mainio mies. Mutta hänen elämänsä sai toisen suunnan. 1824 hän eräänä päivänä meni Tukholmassa kasvientutkijain turvan ja auttajan, kauppaneuvos Casström'in luokse, joka kehoitti nuorukaista papiksi rupeemaan ja lupasi suosittaa hänet Hernösandin piispalle Almqvist'ille. Laestadius alkoi lukemaan jumaluustiedettä ja valmistautumaan papiksi. Vetikö häntä siihen sisällinen halu, vai pakottiko köyhyys antaumaan alalle, jolla pikemmin voi leipäänsä ansaita, sitä ei voi varmuudella sanoa. Vaatimukset papiksi aikovilta eivät siihen aikaan olleet suuria, eikä Laestadius ehtinyt kovin syvälle tunkeutua jumaluustieteesen, sillä jo seuraavana vuonna 1825 hän jo vihittiin papiksi. Ei kuitenkaan voi sanoa että hän tiedoiltansa olisi ollut muita sen aikuisia virkaveljiänsä huonompi. Kun tuntee hänen kunnianhimonsa ja väsymättömän työintonsa, sekä hänen kielitaitonsa — hän tunsi näet täydellisesti ruotsin, suomen, latinan, lapin, heprean, saksan ja ranskan kielet — voi jotenkin suurella todennäköisyydellä olettaa, että hän oli aikansa oppineimpia pappeja.
Kaaresuannon seurakunta Ruotsin lapissa 40 peninkulmaa pohjosempana Torniota tuli hänen ensimmäiseksi vaikutuspaikakseen. Luonto on täällä karua ja autiota. Vaivaiskoivut ja paju muodostavat metsän, ylänköjä ja avaroita nevoja peittää ruskea sammal ja tekee seudun kesälläkin kolkon näköiseksi. Yksinäisyydessä, missä sivistävää seuraa ei ollut, sai hänen mietiskelyyn taipuvainen luonteensa sopivaa vaikutusalaa. Hänen toiminnanhaluinen henkensä ei voinut näissäkään epäsuotuisissa oloissa vaipua toimettomuuteen. Kesät talvet hän tutki tunturikasvia, joiden etevin tuntia hän aikoinansa oli.
Itse Lapin periltä kotoisin ja tarkkaan kun tunsi kansan olot ja tavat Lapin raukoilla rajoilla, poloisilla pohjan perillä, hän varsin hyvin näytti sopivan tämän syrjäisen seudun sielunpaimeneksi. Ennen seurakuntaansa siirtymistä kertoo hän saaneensa monta salaista ja julkista viittausta, että Lapinmaassakaan ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla ja että hänen pitäisi valita elämän kumppani. Oli niitä halullisia ryökkynöitä ja mamselleja, nuorta jos vanhaakin. Mutta rakkauden nuolet eivät näkyneet häneen pystyvän. Aina nuoruutensa ajoista saakka, jolloin hän oli ollut lemmen seikkailussa erään talonlonpoikaistytön kanssa, oli hän luonut itsellensä omituisen naisihanteen. Hänen tuleva vaimonsa ei saisi olla ylhäisestä suvusta, sillä ovat muka ylön suuret vaatimukset, ei hän saisi olla rikas, sillä vaimon rikkaus tekee miehen vaimonsa orjaksi, ei hän saisi olla oppinut, sillä oppi voisi erottaa hänet taloustoimista, ei hän saisi olla sievän-sivistynyt, sillä semmoista pitäisi ylön paljon palvella. Miehen pitäisi saada hänet tahtonsa mukaan sivistää. Semmoinen oli Laestadiuksen naisihanne. Tämmöiseksi huomasi hän uudistalon tyttären Briita Katriina Alstadiuksen, jota hän tämän veljen kautta usean kerran oli turhaan kosinut. Vihdoin heltyi tyttö ja 1827 vietettiin häät. Pajalan seurakunnassa elää vieläkin tämä Laestadiuksen elämän kumppani. Onnellinen oli avioliitto. Laestadius lausuu siitä, että se on ollut ainoa todellisuus hänen elämässään, joka on ollut unennäköä, ja muutoinkin arveli Laestadius avioelämän jalostavasti vaikuttaneen häneen: rakkaus oli sydäntä pehmittänyt ja tehnyt sen tunteellisemmaksi ja kaikelle hyvälle avonaisemmaksi ja siten valmistanut tietä uskonnolliselle mielialalle.
24 vuotta eli vuoteen 1849 vaikutti Laestadius tässä perin turmeltuneessa seurakunnassa. Vieläkin veti häntä halunsa kasvitieteellisiin tutkimuksiin ja 1838 hän Lapin maassa hallituksen käskystä opasteli erästä ranskalaista tieteellistä retkikuntaa ja sai sen vuoksi pari vuotta myöhemmin Ranskan hallitukselta kunnialegionan rintamerkin.