Lars Levi Laestadius: Elämäkerrallinen kuvaus

by J. A. Maunu

Kovin katalat olivat olot Lapin seurakunnissa tämän vuosisadan alkupuoliskolla. Lukutaito, puhumattakaan muista tiedoista, oli kovin vaillinainen, tavat mitä törkeimmät. Onhan tunnettu kuinka villikansat — esim. Indianit — väkeviä juomia rakastavat ja kuinka tuo "tulivesi" tekee tuhoja heissä ja ennen pitkää hävittää perin monenkin ennen voimallisen heimon. Lappalaisillakin oli hillitsemätön taipumus väkeviin. Viinakauppiaita vilisi melkein joka paikassa, nämät hävyttömästi pettivät lappalaisraukkoja, jotka himonsa tyydyttämiseksi viinapullosta möivät poronsa ja omaisuutensa, kunnes tulivat perin köyhiksi. Laiskat jätkät, jotka eivät viitsineet ruumistansa työnteolla vaivata rupesivat viinakauppiaiksi. Poronvarkaus, epäsiveellisyys, valehteleminen, petos ja turha käräjänkäynti olivat niin jokapäiväisiä, ettei niitä paheeksikaan huomattu. Eivätpä virkamiehetkään näillä kaukaisilla perillä olleet luonnollisesti parhaimpia eli eivät ainakaan niin kunnollisia, että heissä olisi ollut halua ja kykyä työskennellä kansan siveellisen tilan parantamiseksi. Useinkin herrasmiehet kokoutumalla juomaseuroihin, joista kohtuus oli kaukana, antoivat kansalle huonon esimerkin ja epäsuorasti turmelivat sitä. Papit viran puolesta saarnasivat "puhdasta luterilaista oppia," ja kutsuivat noita turmeltuneita sanankuulioitansa nimellä: "kalleimmat kristityt," mutta ei siitä näkynyt mitään mainittavimpia seurauksia olevan. Kyllä oli tunnollisiakin ja kykeneviä pappeja, jotka huomasivat, ettei tuota turmelusta voitu siitä auttaa, että kuulioita kehuttiin "kalleimmiksi kristityiksi." Läänin provasti Grape oli ahkera opettaja, joka koetti evankeliumilla liikuttaa sydämiä ja sai ämmät kyyneleihinsä sulautumaan. Laestadius sanoo että tämä saarnamies toisinansa "lypsi koko kiulullisen kyyneleitä;" mutta ei sanaakaan seurannut kuulioita kotiin, ei herätystä syntynyt. Juotiin viinaa ja elettiin niinkuin ennenkin.

Uutteruudella Laestadius toimitti papin virkaansa, koetti jälitellä Grapen saarnoja, piti lukukinkereitä lappalaisten kodissa, jota vaivaa ei kukaan pappi sitä ennen Lapin maassa ollut vaivaksensa ottanut, piti rippitutkintoja, noudatti lukemattomat luoksensa, oli tarkka rippikouluvaatimuksissansa. Kaikki työ ja uutteruus näkyivät menevän turhaan: viinanmyönti ja juopumus lisääntyivät ja köyhiä kasvoi niinkuin sieniä syyssateella.

Näin oli hän pitkittänyt 14 vuotta, kunnes 1839 käänne tapahtui hänen elämässänsä. Mainittuna vuonna kuoli hänen rakas Leevi-poikansa, joka oli ollut isän ilo ja toivo. 3 vuotta myöhemmin vaivasi häntä ankara rintatauti, jota hän itse piti keuhkotautina ja herätti hänessä kovan kuoleman pelon. Nämät seikat vaikuttivat tuossa tuntehikkaassa miehessä syvän herätyksen. Koko kulunut elämä paljastui hänen sielunsa silmään, se näytti niin turhalta.

Samaan aikaan hän suoritti kirkkoherran tutkinnon Hernösandin tuomiokapitulin edessä, missä Oululainen Frans Mikael Franzén vuodesta 1834 oli piispana. Laestadius pidettiin vielä tähän aikaan oikeauskoisena luterilaisena, mutta jo hänen latinankielinen väitöskirjansa "Crapula Mundi" (= maailman kohmelo) herätti huomiota, pitämäänsä iltasaarnaa siellä pidettiin kerettiläisenä, mutta piispa Franzén hyväksyi sen.

Kotiin palattuansa hän alkoi ahkerasti puuhailla seurakunnan parantamiseksi. Köyhäin tila häntä enin suretti ja hän säälitteli niitä, kunnes tuli vakuutukseen, ettei Jumala, vaan paholainen, ollut heitä köyhiksi tehnyt. Hän piti vääränä että papin pitäisi ruokkia niitä ryysyläisiä, jotka viinakauppias oli putipuhtaaksi ryöstänyt. Kun asiaa mietti, hän huomasi että useimmat olivat tulleet köyhiksi juopumuksen, laiskuuden, koreuden ja tyhmyyden kautta, eikä hän enää voinut pitää köyhyyttä Jumalan sallimana, eikä sääliväisyyttä ansaitsevana, vaan rikoksena, jota oli ankarasti nuhdeltava.

1844 Laestadius kävi Åselen lapinmaassa tutkintoja pitämässä ja siellä hän tapasi erään Maria nimisen lappalaistytön, jolla, niin oppimaton kun olikin, oli paljon kokemusta uskonnon asioissa. Tästä hän itse kirjoittaa: "tällä yksinkertaisella tytöllä oli autuuden järjestyksestä senlaisia kokemuksia, jommoisia en milloinkaan ennen ollut kuullut, pitkiä matkoja hän oli vaeltanut etsiäkseen valoa pimeässä; kulkiessaan oli hän vihdoin tullut Noran seurakunnan pastorin Brandell'in luokse ja avattuansa sydämensä hänelle päässyt elävään uskoon. Tytön yksinkertainen kertomus matkoistaan ja kokemuksistaan teki niin syvän vaikutuksen sydämmeeni, että valo minullekin välkähti ja minä sain sinä iltana tuntea taivaan ilon esimakua." Ankarasti hän alkoi nyt lakia saarnata seurakunnassansa: juomareita, viinankauppiaita ja muita huonomaineisia ihmisiä hän pahasti piteli. Törkeitä ja usein säädyllisyyden rajojen yli meneviä sananparsia ja lausetapoja hän käytti. Laestadius kertoo että "hän tahtoi maalata kunkin ihmisen tilan niin, että kukin taisi tuntea itsensä. Sieltä olivat muutamat punaiset naamastaan kuin merikakut, muutamat harmaat eli pikimustat."

Moni tuli levottomaksi sisällisestä tilastansa ja meni jumalanpalveluksen päätettyä pappilaan pyytämään neuvoa ja opetusta. "Ei semmoista milloinkaan ennen ollut tapahtunut", kirjoittaa Laestadius, "että hengellisesti murheellinen olisi tullut papin luokse pyytämään ohjausta ja lohdutusta. Sekä kapakoitsiain että juomarein täytyi kuitenkin vähitellen kömpiä kirkkoon. Mutta kun muutamia heränneitä alkoi ilmaantua seurakunnassa, huomasin minä pian kuinka vähän yksinäinen pappi voi aikoihin saada avarassa kahtakymmentä penikulmaa pitkässä seurakunnassa. Minä kehoitin siis niitä harvoja heränneitä, joita oli, että koettaisivat vaikuttaa naapureihinsa ja selitin heille vertauksen erinlaisista leivisköistä ja kuinka se olisi sovitettava eksyvien veljien palauttamis-työhön".

Seurakunnan lukkari, joka oli suuri viinakauppias ja lappalaisten pahin petkuttaja, ei ollut ensinkään hyvillään Laestadiuksen viinasaarnoista. Uhalla asettui hän useinkin kirkon oven eteen ja otti pullostansa ryypyt seurakunnan ja papin nähden, osoittaakseen siten, että saarna ainakin hänen suhteensa oli mennyt turhaan. Joka sunnuntai luki Laestadius saarnansa lopussa kuninkaallisen asetuksen, joka kielsi väkeväin juomain kuljetuksen Lapinmaahan. Ehdotonta raittiutta hän saarnasi. Arvattavasti hän huomasi, etteivät puolinaiset keinot auttaneet tuon turmeltuneen kansan pelastamiseksi. Ensimmäinen mies, eräs lappalainen, joka oli tehnyt raittiuslupauksen, sai sen kunnian että hänen nimensä julkisesti kirkossa mainittiin. Kovasti kapakoitsiat ja juopot pilkkasivat tuota ensimmäistä raittiusmiestä, joka 2 vuoden aikana oli ainoa laatuansa. Vähitellen liittyi häneen muita ja ensimmäinen raittiusseura muodostui 1844. Omituista on että melkein samaan aikaan eräs toinenkin hengellisen liikkeen perustaja maamme toisessa kolkassa, Itä-Suomessa, vaati ehdotonta raittiutta. Se oli Sortavalan kappalainen Henrik Renqvist, k. 1866. Omaa suhdettansa raittiuskysymykseen kuvaa Laestadius seuraavalla tavalla: "Olen ensin heittänyt pois paloviinan, sitten olen hyljännyt tisleeratun viinan, sitten olen lakannut maistamasta punssia ja totia ja viimein olen heittänyt viininkin, paitsi ehtoollisessa ja lääkärin määräyksestä ja jos ihmiset tulevat siitä loukatuiksi että juon lasin olutta tahi lasin sahtia, olen valmis niistäkin luopumaan."

Seuraukset Laestadiuksen raittiusharrastuksista olivat hyvät. Suurin viinakauppias kaatoi ison viina-astian jokeen ja vaati poikansakin tekemään samoin. Juoppoutta ruvettiin pitämään paheena ja juomarin täytyi piilotella itseänsä, jotta eivät muut rupeaisi häntä nuhtelemaan ja rukoilisi sielunsa tilasta huolehtimaan. Herätyksiä tapahtui yhä useampia. Viinan synnyttämä eripuraisuus perheistä alkoi kadota. Pahimmasta kapakoitsiasta tuli innokkain raittiussaarnaaja. Lappalaiset, jotka ennen suurten juhlain aikana olivat istuneet piirissä viina-astian ympärillä, meluten ja pahaa elämää pitäen, istuivat nytkin kirkkomäellä samanlaisessa piirissä, mutta hiljaisina mietiskellen ja tutkien uskonnon syntyjä syviä.

Laestadiuksen herättämän liikkeen omituisuutena oli mitä suurin kohtuullisuus ruuassa, juomassa ja vaatteissa sekä kaikenlaisten koristusten hylkääminen. Naiset repivät pois korvarenkaat korvistansa, sormukset sormistansa ja kultavitjat kaulastansa, joka varmaankin oli suuri uhraus noille lapsen kehityskannalla oleville ihmisille, jotka niin paljo koristuksista pitivät. Ne muutettiin rahaksi ja käytettiin köyhien auttamiseksi eli koulujen perustamiseksi. Miehet antoivat hopeaiset viinapikarinsa ja maljansa samaan tarkoitukseen. Silkkihuivit ja muu koru menivät samaa tietä.