Laestadius kertoo että 5 p. Joulukuuta 1845 ilmaantuivat ensimmäiset armon merkit, joilla hän tarkoittaa Jumalan armontunnon puhkeemista ulkonaisella tavalla. Näitä merkkejä seurasi pian näkyjä ja liikutuksia: omituisia ilon eli surun ääniä, joita sanan satuttamat päästivät suustansa. Lähdettiin paikoiltaan kirkossa, halattiin toisiansa jonkinlaisessa hurmauksessa, tanssittiin ja mentiin tainnuksiin. Kun, niinkuin usein tapahtui, useat saarnan aikana näin heittäytyivät tunteittensa valtoihin, kävi huuto kirkossa melkein sietämättömäksi, eikä edes Laestadiuksen mahtama ääni päässyt kuulumille. Laestadius oli luonteeltansa salaperäisyyteen, mystisyyteen kallistuva ja — (Hän kertoo kuinka hän seurakunnan huonoimmillaan ollessa oli tuntenut jonkunlaista kalman hajua nenässään, minne hän vain meni. Hän piti myöskin varmana tosi-asiana, kun muutamat kertoivat nähneensä, kuinka kaksi mustaa lintua saarnan aikana laskeutui lukkarin olkapäille ja noukkivat sanan siemenen hänen sydämestänsä) — hän piti liikutuksia armon selvänä merkkinä ja koetti sielutieteellisesti niitä selittää. Laestadius oli muiden harrastustensa ohessa lueskellut fysiologiaa eli luonnon-elon tiedettä, samoin oli hän jonkun verran perehtynyt sielutieteesen. Hän lausuu: "näkyjä ja ilmestyksiä sanotaan luuloitukseksi. Mutta missä on luuloituksen ja todellisuuden raja? Eivät sielutieteen tutkiat saata sitä sanoa. Lääkärit kertovat monta esimerkkiä siitä, että ihmiset ovat kuolleet pelkästä luulottelusta, mutta luuloitushan muuttuu todellisuudeksi, koska tuosta luuloitellusta kuolemasta tulee todellinen kuolema."
Liikutuksien selittämiseksi on huomioon otettava lappalaisten alhainen luonnonvoimainen sivistyskanta, josta seurauksena on kiihkeämpi ja vähemmän järjen hillitsemä mielikuvitus, kuin sivistyneimmillä. Sitä paitsi on suomalaisilla levollisen kuoren alla valtavat tunteet, joiden virtauksia ei ole helppo estää, kun joku satunnainen voima murtaa pinnalla olevan jääkuoren.
Liikutuksista lausuu Laestadius: "Jumaluusoppineet hyväksyvät filosofein opin sielusta, juuri kuin tuo oppi perustuisi raamattuun ja tunnustuskirjoihin. He eivät siis ensinkään voi hyväksyä lääkärien mielipiteitä sielusta ja siitä seuraa että ihmissydämen salaisia voimia pidetään hullutuksena, kun nuo voimat satunnaisista syistä alkavat vaikuttaa. Tunnoton filosofi ei voi älytä että ihminen kantaa povessaan kokonaisen maailman. Voimalliset intohimot vaikuttavat sydämmeen ja veren kiertokulkuun. Suru, ilo, rakkaus ja viha aikoihin saavat suuria muutoksia ruumiin elimistössä. Intohimo voi synnyttää pyörtymystä ja kuoleman. Pelästys synnyttää kalpenemisen, viha ja ilo kiihoittavat veren kulkua. Uskonnolliset tunteet voivat vaikuttaa ruumiiseen, niin että ulkonainen tietämys lakkaa toiminnasta ja sydämmen tunteet ilmenevät subjektiivisen tietämyksen muodossa." Laestadius näkyy fysiologisina ilmiöinä pitävän liikutuksia. Hän uskoi muutoin näkyjäkin. Sanoo kerran tunteneensa tuiman tulikiven hajun, kun joku oli omantunnon tuskissa, toisinaan oli nähnyt välkkyviä valon viiruja. Joulu-aattona 1847 sanoo hän kirkkoon mennessään nähneensä paljon kansaa kirkkotiellä ja sydämmessään tunteneen sisällisen salaman. Kerran perkele ilmestyi ihmisen muodossa, joka tahtoi vetää häntä ulos ikkunasta, toisen kerran sängyn alta makaavan karhun muodossa, joka koetti nostaa sängyn ilmaan. Kerran sanoi hän nähneensä suuren louhikäärmeen, joka näytti hampaitansa hänelle. "Semmoiset näkemiset" — sanoo Laestadius — "voivat tulla ihmisen sisällisestä henkimaailmasta."
"Järkeisoppineet pitävät tämmöistä taikauskona ja paholainen, jonka kanssa Lutherilla oli niin paljon tekemistä, on kadonnut jumaluusoppineiden tietämyksestä". Näkyjen selittämiseksi lausuu Laestadius toisessa paikassa: "Kun synti monine vaikutuksineen todellakin on olemassa ihmisluonnossa, koska synti olennoltaan ei ole tyhjä luuloitus, niin ei voi sanoa, että paha, kun se hirmuisena kuvana ilmenee ihmissydämmessä, sittenkun synti on tullut äärettömän suureksi käskysanan kautta, ei voi sanoa, että tuo kuva on tyhjä luuloitus, vaan subjektiivinen todellisuus; ja niin voidaan selittää niitä ihmeellisiä näkyjä, joita heränneet ovat nähneet. Tältä kannalta katsoen eivät kristittyjen näyt ja ilmestykset ole turhia luuloituksia, ne eivät ole pahojen henkien vaikutusta, vaan ne ovat toteutunut aate, subjektiivinen totuus. Kun ihminen näkee itsensä kadotuksessa, niin se on todellisuutta, hän näkee silloin helvetin omassa sydämmessään. Kun hän näkee itsensä taivaassa, niin silloin on näkijä onnellisessa tilassa. Kun näkijä näkee, missä tilassa mikin hänen tuttavistansa on, niin tapahtuu se sisällisen tunteen takia, jota näkijän tietämys objektiivisesti käsittää. Tunne on tässä arvostelman perusteena. Kun ei voida todistaa, että taivas ja helvetti olisivat jossakin erityisessä paikassa ihmisen ulkopuolella, niin ilmestykset eivät sisällä mitään muuta kuin näkijän itsensä ja muiden todellisen sieluntilan näkemistä". Semmoiset näyt eivät olleet niinkään tavattomia ja useita niistä julkasi Laestadius painettuna. Ensimmäinen näistä näkemystilaan tulleista oli palvelustyttö Sofia Pietarintytär Niva, joka Mikkelinsunnuntaina 1848 oli horroksissa. Samana sunnuntaina oli hän tarkkaavaisuudella kuunnellut saarnaa suurimmasta taivaanvaltakunnassa. Omanvanhurskauden tilassa kun eli, ei hän voinut itsellensä omistaa etusijaa Jumalan valtakunnassa, mutta ei tahtonut tyytyä myöskään alempaan sijaan. Hän tuli hämilleen; järki menetti tasapainonsa, veri nousi kasvoihin ja hän meni pariksi tunniksi tainnoksiin. Herättyänsä kertoi hän olleensa taivaassa ja helvetissä. Viimemainitussa paikassa sanoi hän muiden muassa nähneensä, kuinka erästä hyvin saitaa kapakoitsia vainajaa paistettiin hänen omain hopiainsa päällä, kunnes hän tuli lihaksi, josta hän uudestaan kyhättiin ihmismuotoon. Hänen kertomuksensa näkemistään manalan mailla ja autuuden asunnoissa, semmoisena kuin Laestadius on sen esittänyt, osoittaa tavatonta mielikuvitusta, mutta alhaista sivistyskantaa.
Laestadius julkaisi erään toisenkin näyn, jonka Kristina Helena Laurintytär Ponnojärven kylästä Jellivaaran pitäjää oli nähnyt 31 p. Joulukuuta 1851. Tästä naisesta sanoo Laestadius että hän oli noin 25 vuoden vanha, lappalaista sukuperää, luonnoltaan koleerinen ja hysteerinen; "mustan verevä, joka osottaa mustan veren suhteellista enemmyyttä ja siitä seuraavaa omavanhurskautta, joka on suurin mustanverevissä ihmisissä." Sieluntuskissaan oli hän vaeltanut pitkiä matkoja etsiäkseen valoa pimeässä ja lohdutusta murheessa. Unenkaltaisessa tilassa oli hän nähnyt näyn, jonka Laestadius muutama päivä sen jälkeen pani paperille ja pari vuotta myöhemmin lyhyillä selityksillä varustettuna painosta julkaisi. Tämäkin näky näyttää olevan uhkuvan mielikuvituksen ja kiihtyneen tunteellisuuden tuote.
Tämmöisestä horrostilasta lausuu Laestadius että lapset, jotka eivät ikinä ole lukeneet raamattua, voivat senlaisessa tilassa tehdä hyvinkin tarkkoja viittauksia erityisiin lukuihin ja värsyihin. "Muutamat ovat horrostilassa oppineet vieraita kieliä, joita ei kukaan ymmärrä, siis kielillä puhumisen lahjan, ehkä oli se alkukieli, joka sielun voimain kiihtyessä itsestään kehittyi ihmissydämmestä."
Sekä näyt että liikutukset vaikuttivat hypnotiseeraavasti katsojiin. Eräs hyvin sivistynyt henkilö on kertonut, että hän kerran uteliaisuudesta meni tuon merkillisen miehen hartausseuroihin. Pian alkoivat liikutukset, niissä oli selittämätön tenhovoima. Samoin kuin kuohuva koski eli pohjaton kuilu vastustamattomalla voimalla vetävät puoleensa, samanlainen vetovoima oli liikutuksillakin. Hänen teki mieli ottaa osaa noihin liikutuksiin. Päästäkseen niistä, täytyi hänen poistua.
Tuonlaisten "armonmerkkien" seuraamana levisi herätys yhä laveammalle ja vuonna 1848 alkoi Laestadius käyttää lähetyssaarnaajia, jotka "koulu" nimisissä hartausseuroissa jatkoivat herätystyötä, milloin itse saarnaten, milloin lukien Laestadiuksen kirjottamia saarnoja. Ensimmäinen tämmöinen lähetyssaarnaaja oli Juhani Raattamaa [Raattamaa nimen arvelee Laestadius merkitsevän samaa kuin maanraataja (jordrifvaren). Lönnrotin sanakirjan mukaan merkitsee kuitenkin Raattamaa rämeistä l. vesiperäistä maata (vert. raatta = räämä silmässä).], synt. 1811 ja siis nyt 80 vuotias vanhus. Hän oli uutistalolaisen poika Kaaresuannosta. Hyvälahjainen ja terävä-älyinen nuorukainen kun oli, asetti Laestadius jo ennen tuota suurta herätystä hänet katekeetiksi. Uskonnollisia herätyksiä oli hänellä ollut jo pienestä poikasesta. Niitä pidettiin houreina, eikä niistä jäänyt mitään pysyväistä. Intohimojen tuli alkoi tuhota lahjakasta nuorukaista, hänestä tuli juomari. Humalapäissään käyttäytyi hän kuin vimmattu; mutta selvittyänsä katui hän tekoansa, kun Laestadius häntä siitä nuhteli. Tuonlaista horjumista juoppouteen lankeemisen ja sitä seuraavan tuskallisen katumisen välillä kesti, kunnes todellinen mielenmuutos irroitti hänet synnin orjuudesta ja Herran käskyjen noudattaminen voitti viinanhimon. Hänen herätyksensä oli ollut evankelisempaa laatua ja hän rupesi ensin käyttämään "taivaanvaltakunnan avaimia" (synninpäästöä). 1848 lähetti Laestadius Raattamaan Jukkasjärven seurakuntaan Tukholman lähetysseuran antamilla varoilla pitämään koulua lappalaisten lapsille mainitun seurakunnan Lainion kylässä.
Kovin huonolla kannalla oli tietysti lasten opetus lappalaisten keskuudessa; vaikka hallitus oli kokenut pitää siitä huolta. Fredrik I:n toimesta perustettiin näet kouluja kirkkojen luokse Lappiin. Niin syntyivät Fölingen, Åselen, Arjeplougin, Jukkasjärven ja Kaaresuannon kiinteät koulut, jotka kuitenkin 1820 lakkautettiin, koska eivät vastanneet tarkoitustansa, ja opetusta hoitivat sittemmin papiksi vihityt lähetyssaarnaajat katekeettien avulla. Edellisillä oli vuotuista palkkaa 20 tynnyriä viljaa, jälkimäisillä 8 tynnyriä. Jos ylipäätänsä Lapin olot olivat huonot, oli Jukkasjärven tila vieläkin huonompi. Vaikka asukasluku ei ollut kuin 1300 henkeä, oli kumminkin vuotuinen viinankulutus 5 à 6000 kannua. Luonnollista oli että lasten opetus ja kasvatus olivat ihan takapajulla. Etenkin oli Lainion kylä perin turmeltunut. Tässä kylässä piti nyt Raattamaan Laestadiuksen antamien ohjeitten mukaan kylvää valon siemeniä. Hän olikin mies paikallansa. Ahkeran opettajan työ teki mahtavan vaikutuksen sekä lapsiin että vanhempiinkin. Kuulkaamme mitä Laestadius kertoo tuosta koulusta ja katekeettinsa menetystavasta. "Illoilla kokoutuivat kylän asukkaatkin kouluhuoneesen, jommoisena oli eräs savupirtti. Siellä pidettiin ensin rukous, sitten luki Raattamaa Laestadiuksen kirjoitetuista saarnoista jonkun vähän, josta tavallisesti oli seurauksena, että osa kuulioista suuttuneena poistui, mutta osa jäi paikoillensa. Kun kartta oli luettu, keskusteltiin myöhään yöhön. Jukkasjärven lappalaiset tulivat uteliaisuudesta katsomaan tuota merkillistä koulua, jossa lasten sanottiin tulevan hassuiksi. Ja hassulta se näyttikin syrjäisen silmään, kun muutamat lapsista taistelivat omantunnon tuskissa, toiset hyppivät ilosta, muutamat kävivät voimattomiksi eivätkä jaksaneet pystyssä pysyä. Noin kuukauden aikaa oli Raattamaa tehnyt työtä tuossa kovassa maassa, jonka 'raataja' hän oli, kun muutamat kylän suurimmista kapakoitsioista alkoivat saada piston sydämeensä. Vihdoin päästiin niin pitkälle, että muutama viinanmyyjä tyhjensi tynnyrinsä sisällön maahan, mutta toiset arvelivat sitä synniksi, sillä viina olisi voitu myödä ja siitä saatu raha antaa vaivaisille, jolloin siitä olisi ollut jotakin hyötyä. Ei käynyt kuitenkaan potkia tutkainta vastaan. Lappalaiset pääsivät selville siitä, että viina oli pahinna esteenä, kun tahdottiin auttaa Lapin rahvasta kurjuudesta ja köyhyydestä. Kauvan taisteli kuitenkin viinanhimo saavutettua vakaumusta vastaan. Tuon himon täytyi vihdoin väistyä ja siihen vaikutti uskonnollinen herätys, joka yhdistyi taisteluun sitä pahetta vastaan, joka oli syössyt Lapin kansan taloudellisen ja siveellisen kurjuuden kuiluun." Entuudestaan kovin turmeltuneet Lainionkyläläiset muuttuivat ikäänkuin uusiksi ihmisiksi. Juoppous katosi melkein tykkänään. Raamattua ja hengellisiä asioita alettiin ahkerasti tutkia ja lasten kasvatuskin aluksi parantui. Menestys kiihoitti Raattamaata. Varsinaisena lähetyssaarnaajana alkoi hän tehdä lähetysretkiä kaukaisempiinkin seutuihin. Voimallisesti saarnasi hän, mihin vain tuli, sekä raittiutta että elämää kristillisyyttä. Erityistä puhujalahjaa hänellä ei ole, hänen saarnansa ovat katekismuskyselmyksen kaltaisia. Hän tekee kuulioilleen kysymyksiä, joihin näiden tulee vastata. Siitä suuresta armosta, joka hänellä nykyisin on laestadianismin keskuudessa, on hänen kiittäminen sitä seikkaa, että hän on vanhin tuon rakkaan opetusisän oppilaista. Hän se on nuoremmille sukupolville välittänyt muistitietoa herätyksen ensimmäisistä ajoista ja siitä miehestä, joka oli tämän herätyksen alkuunpanija; mutta hän on myöskin antanut tälle liikkeelle evankelisen, miltei liika evankelisen suunnan.
Juhanin veljeä Pietari Raattamaata käytti Laestadius myöskin lähetyssaarnaajana herätyksen levittämiseksi. Tämäkin veli oli ollut kovin viinaanmenevä, mutta tuli herätetyksi Laestadiuksen saarnoista, oppi melkein kuin ihmeen kautta lukemaan Laestadiuksen kirjoitettuja saarnoja ja alkoi pitää "koulua" Jukkasjärven pitäjän Tärännön kylässä. Hänellä ei ollut veljensä herttaista käytöstapaa, eikä hänen työnsä ottanut onnistuakseen. Muutamissa paikoin revittiin häntä tukasta ja riistettiin vaatteet päältä, toisin paikoin ammuttiin hänen peräänsä.