Lars Levi Laestadius: Elämäkerrallinen kuvaus

by J. A. Maunu

Kolmas Laestadiuksen lähettiläs oli E. J. Grape, ennen mainitun provasti Grapen poika. Hän oli sivistynein ja herttaisin kaikista Laestadiuksen lähettämistä saarnamiehistä. Hiljainen ja ujo luonteeltaan kun oli, ei hän Laestadiuksen kuolemankaan perästä pyrkinyt puoluepäälliköksi, vaikka kykynsä ja likinen suhteensa alkuherätykseen siihen olisivat hänet oikeuttaneet. Hänen kantansa on ollut itsenäisempi ja suvaitsevampi kuin monen muun tuon suuren miehen oppilaista.

Tornion jokivarrelle lähetti Laestadius Erkki Antti Juhonpietin (synt. 1814) ja Kittilään Heikki Parkajoen noin 1850. Viimemainitulla näkyy olleen huono onni. Hän tuli pappilaan, pantiin siellä kiinni ja lähetettiin Oulun linnaan. Kuka tämän vangitsemisen toimitti ja mistä syystä, sitä en ole tietooni saanut. Oulussa Parkajoki kuitenkin päästettiin heti irti ja sai omin varoinsa palata kotipuoleensa.

Näiden lähetyssaarnaajain into ja ahkeruus olivat yhtä suuria kuin heidän halunsa voittaa uusia uskolaisia. Hartauskokouksia, joita myöhemminkin, jolloin niissä ei enää lastenopetusta toimitettu, kutsuttiin kouluiksi, pidettiin kaikkialla. Saarnamiesten koristelematon puhe, heränneiden itku, ilohuudot ja liikutukset vaikuttivat hurmaavasti kansaan, joka tähän asti oli elänyt melkein huolimatonna autuutensa asiasta. Suuret joukot liittyivät liikkeesen, se kasvoi, laajeni kuin lumivyöry. Kylästä kylään, pitäjästä pitäjään levisi se.

Mutta eivät saarnamiehet tyytyneet siihen, että pitivät seuroja, vaan he pitivät velvollisuutenansa myöskin julistaa mitä ankarimpia tuomioita niitä kohtaan, jotka eivät näyttäneet olevan halukkaita liittymään tuohon liikkeeseen. Laestadiuskin oli käyttänyt saarnoissaan säälimätöntä ja kovaa kieltä, siten herättääkseen uinuvia omiatuntoja. Oppi-isän malliin koettivat lähetysmiehetkin saarnata ankarasti, mutta koska heiltä, sivistymättömiä kun olivat, puuttui hienotuntoisuutta ja sivistystä, näyttivät heidän saarnansa suruttomille hävyttömyydeltä ja haukuskelemiselta. Niissä ei näkynyt oikein sitä rakkautta, joka kärsii kaikki, peittää kaikki ja toivoo kaikki. Kaikki heränneet saarnasivat ja koettivat kaikin tavoin kääntää suruttomia. Parhaimpana keinona tämän tarkoituksensa saavuttamiseksi pitivät he n.s. hengellistä kiroilemista. Tällä tarkoitettiin sitä, että jokaiselle, joka ei kuulunut laestadiolaisiin, suoraan sanottiin, että hän oli perkeleen lapsi. Laestadius hyväksyi tämän menetystavan ja käytti itsekin sitä sekä pappeja että maallikoita kohtaan. Myöhemmin kun liike oli levinnyt laveammalle, käytettiin mainittua hengellistä kiroilemista markkina- ja muissa paikoissa, missä kansaa oli enemmältä koolla. Joukko heränneitä ympäröi silloin suruttoman ja alkoi uhkaavan ja kiihkoutuneen näköisenä mitä julmimmilla kirouksilla vaikuttaa hänessä mielenmuutosta. Tämän kirjottaja on itse kerran ollut samanlaisen hengellisen kiroilemisen esineenä. Nuorena koulupoikana käveli hän muutamassa maamme pohjoisimmassa pitäjässä erään herrastalon pihan läpitse. Hän oli tuntematon sekä koko pitäjässä että herrastalossa. Talon neiti, joka näkee koulupojan kulkeman pihan läpitse, rientää hänen luoksensa ja kysyy: "oletko Jumalan lapsi?" Kun koululainen, hämmästyneenä tästä odottamattomasta kysymyksestä, ei ehtinyt vielä vastata, alkoi neiti häntä sadatella helvetin lapseksi y.m. Myöhemmin sai hän kuulla, että tuo neiti kuului mainittuun liikkeeseen.

Paljon kiihkoakin ilmaantui heränneissä ja muutamissa paikoin alettiin pelätä, että tuo kiihko ehkä synnyttäisi samanlaisia veritöitä kuin Koutokeinossa, joista myöhemmin tulemme lyhyesti mainitsemaan. Tähän pelkoon ei ollut kuitenkaan syytä. Vaikka Laestadius kyllä itsekin oli hyvin kiihkoluontoinen, ei hän milloinkaan suvainnut mitään, joka loukkasi yhteiskunnan järjestystä, ja lakia ja hänen vaikutusvaltansa uskolaisiinsa oli rajaton. Suotava kuitenkin olisi ollut, että hän olisi tarmokkaasti vastustanut tuonlaista nurjaa kääntämistapaa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt ja seurauksena oli, että tämäkin seikka, niinkuin muutamat muutkin, himmensivät sitä muutoin valosaa uudenelämän ja uudistuksen taulua, josta alempana muutamia piirteitä.

Että tämän liikkeen seuraukset ulkonaisen elämän ja tapain suhteen niissä pitäjissä, joissa herätys oli kulkenut, olivat hyvät, sen myönsivät kaikki, sekä ystävät että vihamiehet. Pastori Lindstedt kertoo Jukkasjärven tilasta sitten kun Laestadius sieltä jo oli muuttanut seuraavaa: "Äpärät, vietteliät ja vietellyt eivät nyt tahraa seurakunnan kirkon kirjoja. Riitaveljet, petturit, kelmit, varkaat ja pahantekijät katosivat, kevytmielisyyden, vääryyden ja itsekkäisyyden sijaan on astunut rehellisyys ja rakkaus. Kruununmiehen ei tarvitse kutsua ketään käräjiin eikä tuomarin tuomita eikä piiskurin rangaista, sillä rikoksia henkilöä eli omaisuutta vastaan ei tehdä. Ne, jotka kauppiaita vuosikausia omat pettäneet ja petoksella hankkineet itsellensä heidän omaisuuttansa, tulevat, tarjoovat, ja polvillaan rukoilevat, että saisivat maksaa, minkä ovat kavaltaneet itsellensä. Monivuotiset riidat sovitaan, salaiset rikokset, tehdyt vääryydet ilmoitetaan, anteeksi pyydetään, sovitaan. Riitaiset puolisot antavat anteeksi toisillensa, unohtavat, sopivat". Niin Lindstedt, joka oli ystävällisessä suhteessa tähän uskonnolliseen herätykseen. Mutta tälle liikkeelle ventovieraatkin ja vihamieliset henkilöt ovat antaneet sen elämää parantamista vaikutuksista kiittävän arvostelun. Niinpä eräs piirilääkärikin, joka muutamassa virkakertomuksessaan puhuu tuosta hengellisestä liikkeestä, ei voi olla mainitsematta sen hyvistä hedelmistä, vaikka hän muutoin pitää herätystä jonkinlaisena tautina, joka samoin kuin lavantautikin tarttuman kautta leviää. "Herätys on" — lausuu hän — "vaikuttanut enemmän hyvää kuin pahaa. Lappalaiset, nuo karkeat, puolivillit ihmiset, harrastavat nyt lainkuuliaisuutta, siveellisyyttä ja keskinäistä rakkautta. Wittangin ja Kaaresuannon markkinoilla ei luultavasti ollut kortteliakaan viinaa. Viina-astiat, joita on voinut olla jossakin kylässä, ovat särjetyt ja tyhjennetyt. Rikoksista ei ole ketään rahvaasta syytetty viime käräjillä Jukkasjärvellä ja Kaaresuannossa. Edellisessä paikassa oli tänä vuonna 7 käräjäasiaa, jälkimmäisissä 3, sillä vanhat riidat ovat sovinnossa ratkaistu. Rikoksia ja varkauksia, joista tähän saakka ei ole tietty mitään, tulevat nyt tekijät itse ilmoittamaan ja anteeksi pyytämään ja tahtovat palkita niitä, saadakseen omalletunnollensa rauhaa. Monta muuta esimerkkiä lappalaisten siveellisestä jalostumisesta, jonka herätys on vaikuttanut, voitaisiin mainita, mutta se olisi vain minun jo ennestänsä pitkän kertomukseni pitentämistä". Kylläkin kaunis todistus mieheltä, jolla muutoin näkyvät olleen huonot ajatukset heränneistä.

Laestadiuksen innokas työ sanankuuliainsa herättämiseksi ja jalostamiseksi oli siis onnistunut. Välinpitämättömyys uskonnon asioissa ja paheet olivat kadonneet kansasta. Nekin, jotka eivät voineet hyväksyä hänen menetystapaansa ja pilkkasivat hänen "tulikivisaarnojaan", tunnustivat herätyksen hyvät hedelmät. Hyvä olisi ollut että tuo liike, josta niin hyviä seurauksia oli ollut, olisi pysynyt kokonaan lutherilaisen opin kannalla ja vapaana semmoisista sivuseikoista, kuin liikutukset, näyt ja hengelliset kiroilemiset, jotka muuttivat herätyksen erityiseksi uskonsuunnaksi ja karkoittivat sen yhteydestä monta harrasta sielua. Niin ei kuitenkaan käynyt. Monet seikat vaikuttivat siihen. Silminnähtävästi on perustajan persoonallisuus jo alussa lyönyt leimansa tuohon hengelliseen liikkeeseen.

Laestadius oli kyllä teräväjärkinen mies, mutta hänen mielikuvituksensa oli vilkas, miltei hurja, hän voi itse tulla horroksiin ja nähdä näkyjä. Luonnollista oli että hänen puoluelaisensakin alkoivat uskomaan unia ja näkyjä. Ja kun Laestadius materialistisen maailmankatsantonsa takia [Siitä kerromme tuonnempana.] oli taipuisa sekoittamaan hengellisiä ja luonnollisia ilmiöitä, piti hän uskolaistensa tolkuttomia ääniä Jumalan hengen välittömänä vaikutuksena. Ei ollut kummaa siis, että hänen ystävänsä pitivät liikutuksia hengellisen elämän olentoon kuuluvina Köyhyys ja puute nuoruudessa olivat tehneet Laestadiuksen luonteen karkeaksi ja hienotuntoisuutta ei suinkaan lisännyt se seikka että hän suurimman osan elämäänsä vietti varsin raakamaisen kansan keskuudessa. Senpä vuoksi hyväksyykin hän hienotunteisuutta loukkaavan hengellisen kiroilemisen ja julkisen syntien luettelemisen.

Jaloimmissakin ihmisissä on jotakin puutteellisuutta. Muutoin he eivät olisikaan ihmisiä. Kaikki inhimillinen työ on enemmän tahi vähemmän vaillinaista ja Herrankin kasvitarhaan, missä hyvä siemen orastaa, kylvää vihollinen rikkaruohoa. Tämmöisiä rikkaruohoja olivat opinriidat ja uskonkiihko (fanatismi), joka muutamissa paikoin kävi hyvinkin uhkaavaksi.

Opinriidat koskivat kyllä alussa vähäpätöisiä asioita; mutta olivat kuitenkin osoituksena keskinäisen rakkauden kylmentymisestä ja hengen taantumisesta. Riideltiin Nikodemuksesta, jonka Luther eräässä paikassa sulkee armon yhteydestä, koska hän ei tuntenut uutta syntymistä; mutta eräässä toisessa paikassa (ahtien selityksissä) myöntää Nikodemuksen osalliseksi P. Hengen töistä, koska hän oli rohkeampi kuin opetuslapset Jesuksen ruumista hautaamaan. Laestadius mainitsee, että ensi silmäykseltä tuo riita näyttää yhtä vähäpätöiseltä kuin riita paavin parrasta, kun monet sanovat että meille on ihan yhdentekevää, onko Nikodemus tullut autuaaksi vai ei, eikä hänen uskonsa vaikuta meidän autuuteemme eli kadotukseemme. "Mutta kun likemmin asiaa tarkastaa, huomaa että kaikki omanvanhurskauden palvelijat panevat suuren arvon Nikodemuksen uskolle ja ottavat hänestä väärän lohdutuksen, että muka voitaisiin tulla autuaaksi, kunhan vain tunnustetaan Jesus Natsarealainen erinomaiseksi mieheksi, ensimmäisen luokan filosoofiksi, jolla oli suurempi ymmärrys kuin muilla ihmisillä". Omana mielipiteenään mainitsee Laestadius että Nikodemus oli omiin hyveisiinsä luottava ihminen, joka ei tuntenut Jesusta maailman Vapahtajaksi. "Jos hän olisi tullut kristityksi, niin hän olisi tehokkaasti toiminut kristinuskon levittämiseksi ja puolustukseksi, eikä apostolien tekojen kirjoittaja olisi jättänyt häntä mainitsematta. Kun hän oli suuren neuvoston jäsen, olisi hänen pitänyt lausua ainakin niin paljon kuin Gamaliel lausui kristinuskon puolustukseksi. Mutta sitä hän ei tehnyt. Maailman kunnia ja ihmispelko olivat hänessä suuremmat kuin kunnioitus Kristuksen persoonaa kohtaan. Kun hän kerran koetti puolustaa Jesusta toisten herrain häväistyksiltä, vaikeni hän heti, kun nämät kysyivät, oliko hänkin tullut Jesuksen opetuslapseksi. Hänellä ei ollut rohkeutta puolustaa vakaumustansa. Vapahtajan hautaaminen ei todista hänen kristillisyyttänsä. Nikodemus oli vakuutettu siitä, että Jesus viattomasti oli tullut juutalaisten vihan uhriksi ja piti sentähden velvollisuutenansa osoittaa tuolle kunnioitetulle opettajalle viimmeinen palvelus".