Vielä 60-luvun viimmeisinä vuosina kiisteltiin laestadiolaisten kesken tästä asiasta. Oppi-isän mielipide on sittemmin päässyt voitolle ja Nikodemuksen kadotukseen joutumista pidetään uskonkappaleena.

Toinen erimielisyys Laestadiuksen oppilasten kesken syntyi Jesuksen opetuslasten uskosta ennen pääsiäistä. Muutamat pitivät uskonkappaleena sitä, että opetuslapsilla jo ennen pääsiäistä oli elävä usko. Laestadius sitä kovasti vastusti. Ainoastansa armonvarkaat ja ne, jotka olivat pysähtyneet puoliväliin autuuden tiellä, voivat — niin arveli hän — väittää opetuslapsilla olleen elävän uskon ennen pääsiäistä, koska luulevat opetuslasten heikkouksista ja puutteellisuuksista saavansa puolustusta omille puutteellisuuksilleen.

Nämät ja muutamat muut vähäpätöiset riitakysymykset eivät voineet synnyttää varsinaista hajautumista laestadiolaisissa. Niin kauvan kuin Laestadius eli ja niin pitkälle kuin hänen vaikutuksensa ulottui, oli hän kyllin voimakas koossa pitämään tuota suuremmoista liikettä. Mutta vaarallisemmalta näytti kasvava uskonkiihko, josta muutamia esimerkkiä, semmoisena kuin se ilmeni Korpilompolon kappelissa ja Norjan tunturiseurakunnassa Koutokeinossa.

* * * * *

Korpilompolossa oli eräs Laestadiuksen puoluelainen saanut päähänsä, että hän ja hänen uskonveljensä olivat pyhiä ruumiin ja sielun puolesta. He eivät muka enää tarvinneet raamattua, jonka vuoksi he tallasivat jalkainsa alle tuon pyhän kirjan. Raivossa ja hurmauksissa nähtiin noiden pyhien hyppivän ja kiroilevan j.n.e. Tuo kiihko asettui kuitenkin pian, luultavasti Laestadiuksen vaikutuksesta.

Arveluttavampana esiintyy uskonkiihko Koutokeinossa. Tämä seurakunta oli ennen kuulunut Ruotsille, mutta joutui 1744 Norjan haltuun. Aina vuoteen 1852 olivat tämän tunturiseurakunnan asukkaat olleet ilman pappia ja kristillistä opetusta. Kun sittemmin viimemainittuna vuonna seurakunta sai papin, ei tämä osannut lapinkieltä. Pappi saarnasi norjaksi, joka sitten jotenkuten tulkittiin lappalaisille. Mainio lähetyssaarnaaja Stockfleth (s 1860) osasi kyllä lapinkieltä ja hänen intonsa Norjan lappalaisten opettamiseksi oli suuri; mutta hänen vaikutuspiirinsä, joka käsitti koko Pohjois Norjan avarat tunturiseurakunnat, oli niin suuri, että hän vain varsin vähän ehti toimia Koutokeinon lappalaisten hyväksi. Näiden kristillisyyden taito olikin peräti huono. Pastori Hwoslef, heidän uusi pappinsa, oli kyllä kykenevä mies, sillä hänestä tuli sittemmin Tromsön piispa; mutta hän oli äsken seurakuntaan tullut, eikä — kuten mainittu — osannut lapinkieltä. Kaaresuannosta, jota Koutokeinosta erotti ainoastansa 9 peninkulman levyinen maakaistale, oli Laestadiuksen alottama herätys levinnyt tännekin ja herättänyt siellä uskonnollisen liikkeen. 6 Laestadiuksen lähettämää miestä (3 lappalaista ja 3 suomalaista) oli täällä saarnannut ja koonnut rahoja lähetyksen hyväksi. Alussa oli herätys täälläkin samanlaista kuin Kaaresuannossa; mutta kun Laestadius 1849 muutti Pajalan seurakuntaan, jonne Koutokeinosta oli 30 penikulmaa, ei hän tietysti enää voinut johtaa Koutokeinon herätystä ja taitamaton kansa joutui pian hurmahenkien johdettavaksi ja rupesi mielettömän kiihkon kiihottamana meluten ja pelottavana kyliä kiertämään. He eivät ainoastansa väittäneet olevansa Kristuksia, vaan sanoivat sen lisäksi olevansa ihan synnittömiä ja käyneensä läpi 10 astetta Kristuksen alennuksen ja ylennyksen tilasta. Jumalia kun olivat, olivat he myöskin raamattua korkeammalla [Heillä olivat siis samanlaiset ajatukset kuin Korpilompolon lahkolaisillakin, joka seikka näyttää viittaavan siihen, että nuo molemmat liikkeet olivat samaa alkuperää.] Vielä oli heillä toimittamatta elävien ja kuolleitten tuomitseminen. Siksi lähtivätkin he raivostuneina liikkeelle. Väkivallalla tahtoivat he saattaa mielipiteensä voimaan. Niitä, jotka eivät hyväksyneet heidän mielipiteitänsä, he kirosivat ja rääkkäsivät. Uskonkiihko muuttui raivoksi. Seurakunnan pappi koetti raivoa asettaa; mutta joutui siitä hurmahenkien vihoihin. Lokakuussa 1851 tuli Stockfleth Koutokeinoon ja oleskeli siellä aina seuraavaan Huhtikuuhun. Lappalaisilla oli ennen ollut suuri luottamus häneen, mutta kun hän kerran, tiesi mistä syystä, löi kepillänsä erästä lappalaista, oli luottamus mennyt, eikä hän saanut raivoa hillityksi.

Erityisen vihan esineeksi tuli v.t. nimismies Bucht. Hän oli ollut ennen nimismiehenä Ylä-Luulajassa, mutta kun hän tuli vailinkiin, pakeni hän 1848 Muonioon. Täällä ollessaan oli hän osoittanut erityistä vihaa laestadiolaisia kohtaan ja kirjoittanut Laestadiusta vastaan sen valituskirjan, jonka alle Pajalan mies Adam Muodas Lompolo oli pannut nimensä (josta seikasta tuonnempana). Millä keinoin tuo virkaheitto oli tullut Koutokeinon v.t. nimismieheksi, on tuntematonta. Se vain on tunnettua, että hän siellä hoiti nimismiehen virkaa, silloin kun uskonkiihko siellä oli ylimmillään. Hän ei kyennyt asettamaan yltiöpäitä, koska häneen ei luotettu. Miehen entisyys oli kyllin tunnettu. Kun hän vielä lisäksi alkoi köyttää nyrkkiä ja keppiä lappalaisten masentamiseksi, oli hänen tuomionsa lausuttu. Muutamana sunnuntaina, kun useimmat kiihkoilioista olivat kirkossa, tuli eräs norjalainen kauppias Altenista jumalanpalveluksen aikana sinne ja viskasi kirkon oven eteen käsi- ja jalkarautoja ja rautavitjoja, siten säikyttääksensä rahvasta. "Mutta näiden asetten näky vaikutti seurakuntaan niinkuin sähkönisku, kun eräs mies, joka tuli kirkosta, selitti aiottavan koetella Stefanuksen uskoa. Täten mielikuvitus kiihtyi hyvin ärtyiseksi".

Edellisenä talvena oli Laestadius tavannut Kaaresuannossa muutamia näitä kiihkolaisia ja koettanut heitä oikeaan opastaa. Turhaan. He pitivät tuota opastamista uskon vainona ja syyttivät itse oppi-isänkin langenneen uskostansa, jonka vuoksi eivät sanoneet voivansa enää luottaa häneen. "Hän ei voinut", sanoo hän, "puhua järkevää sanaa niiden kanssa, sillä heidän ihonsa oli musta niinkuin heidän katsantonsakin, heillä oli valkoinen vaahto suussa ja sylkivät usein".

8 p. Marraskuuta 1852, yllämainittuna sunnuntaina, kun kiihko oli ylimmillään, hyökkäsi joukko vimmastuneita lappalaisia, Aslak Hetta johtajana, kauppias Ruth'in asuntoon, missä nimismies Bucht asui. Kiroushuutojen kaikuessa surmattiin sekä kauppias että nimismies. Raivostunut joukkue hyökkäsi sitten pappilaan, rääkkäsi pastori Hwoslenia ja hänen vaimoansa ja olisi varmaankin surmannut nekin, jollei apua olisi saapunut. Penikulman päässä olevasta Autsin talosta, jossa kirkosta palanneet kiihottomat seurakuntalaiset tiettiin olevan, pantiin noutamaan apua. Sitä saatiinkin vielä siksi ajoissa, että seurakunnan pappi voitiin pelastaa. Kiihkoiliain ja apuuntulleiden välillä syntyi kiihkeä taistelu, jossa eräs vaimo kiihkoiliain joukosta menetti henkensä. Vihdoin saatiin meteliöitsiät voitetuksi ja päämiehet vangituiksi. Pahimmat syylliset, Aslak Hetta ja Mans Somby, tuomittiin sittemmin kuolemaan ja mestattiin, useita tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, toisia rahasakkoihin. Elinkautiseen vankeuteen tuomituista mainittakoon Lauri Hetta, joka sittemmin sai armon, tuli vakavaksi ja tasapuoliseksi kristityksi ja avusti professori Friis'iä uuden testamentin lapinkielisen käännöksen korjaamisessa. Semmoinen oli maan kuulu "Koutokeinon tappelu".

Laestadius tehtiin syynalaiseksi näihin kamaliin tekoihin. Hernösandin piispa antoi hänelle muistutuksen, kehoittaen suurempaan varovaisuuteen saarnoissaan. Tromsön hiippakunnan piispa Juel kirjoitti Norjan kirkolliselle hallitukselle Laestadiusta vastaan valituksen. Valituskirjassaan mainitsee Juel, että Laestadius ankaralla lain saarnallaan, törkeillä kuvillaan ja säälimättömillä lauseillaan papeista ja virkamiehistä oli herättänyt hurmahenkisen liikkeen lappalaisissa, ettei hän ollut vastustanut villitystä ja väärää oppia, joka jo ensi alussa oli ollut nähtävänä. Menestyksellä jo taitavasti puolustautui Laestadius näitä syytöksiä vastaan. "Jos lähdetään siitä väärästä edellyttämisestä", lausuu hän, "että jokainen hyvän työn alkaja myöskin on vastuunalainen sen seurauksista, jos tuo hyvä työ vierasten vaikutuksesta käy huonoksi, niin voitaisiin sillä edellyttämisellä helposti todistaa, että Luther oli vastuunalainen uudestakastajain vallattomuuksista, jota todistamiskeinoa hänen vihollisensa eivät myöskään ole jättäneet käyttämättä. Hänen saarnainsa kuvaukset eivät ole olleet sen kummempia kuin ilmestyskirjan kuvauksetkaan, tahi Johannes Kastajan ja Jesuksen parannussaarnat". Koutokeinon villityksestä oli hän saanut tiedon vasta Maaliskuussa 1852, kun piispa Juel hänelle siitä kirjoitti, hän oli heti koettanut saada hurmahenkiä tyyntymään, oli saarnannut niitä vastaan, eikä häntä pitäisi tehdä syylliseksi niihin veritöihin, jotka olivat olleet tuon villityksen seurauksena, "jollei piispa pidä kaikkea elävämpää uskonnollisuutta villityksenä". Pikemmin oli syy etsittävä lappalaisten taitamattomuudesta ja alhaisesta siveellisestä kannasta, ehkäpä myöskin mieltäkiihottavista pakkokeinoista.