* * * * *

Maaliskuussa 1849 muutti Laestadius kirkkoherraksi Pajalaan, oltuansa 24 vuotta Kaaresuannon seurakunnan paimenena. Pajalassakin oli Laestadiuksella paljon puoluelaisia ja ystäviä; mutta paljon oli vihamiehiäkin, jotka syytöksiä tekemällä ja muutoinkin tekivät hänelle elämän katkeraksi. Noihin ikävyyksiin antoi Laestadius itsekin aihetta. Hän ei ollut niitä maan hiljaisia, jotka istuvat Jesuksen jalkain juuressa, välittämättä ulkomaailman melusta; hän oli pitkäisen poika, aina haarniskoitu, joka parhaiten viihtyi siellä, missä sodan salamat välkähtelivät. Ensimmäisenä hyökkäsi hän taisteluun, huitoi oikealle ja vasemmalle, välittämättä mihin lyönti sattui. Ei ollut ihme, että hän itsekin haavoittui ja hänen sydämmensä vuosi verta.

Ennenkuin likemmin tarkastamme tuota taistelua, jota Laestadius Pajalassa kävi, heittäkäämme silmäys hänen kirjailiatoimeensa. Pajalaan muutettuaan alkoi Laestadius näet vaikuttaa hengellisenä kirjailianakin. Tämä hänen kirjailiatoimensa tunteminen on sitäkin tärkeämpi, koska siinä juuri kuvastuu hänen persoonallisuutensa sekä ne aseet, joita hän taistelussansa käytti. Maallisista kirjoitelmista mainittakoon ennen Pajalaan tuloa kirjoitetut kasvitieteelliset kirjoitukset Tiede Akademian toimituksissa: Om Uppodlingar i Lappmarken (Uutisviljelyksistä Lapissa) 1823; Loca parallela plantarum, josta teoksesta saksalainen kasvitieteen tutkia Wimmer kirjassaan Salices europaeae on antanut hyvin kiitettävän lausunnon [— et ingenium et sollertia viri egregii haud satis laudari posse videbatur (erinomaisen miehen sekä neroa että ymmärtäväisyyttä ei näytty voivan kylliksi ylistää). Hänestä itsestänsä lausuu Wimmer: Tamen et oculis ejus sagacissimis et ingenio praeclaro Salicam europaearum illustratio plurimum debet (Kuitenkin on euroopalaisten pajulajien valaiseminen enimmän hänen sekä erinomaisen teräväin silmäinsä että mainion neronsa ansiota).]; De climate Lapponiae (Lapin ilmanalasta), löytyy ainoastansa käsikirjoituksena, samoin kuin hänen kirjoituksensa lappalaisten vanhoista jumalista. Seurakuntansa lappalaisia varten hän m. 1839 painatti lukukirjan nimeltä Hålailattem Ristigasa ja satte Almatja kaskan (Keskustelua kristittyjen ja tavallisten ihmisten välillä); sekä v. 1844 Biblian historian heidän kielellänsä. Edellä on jo nimeltään mainittu hänen huomiota herättänyt pastoraliväitöskirjansa Crapula mundi seu morbus animi contagiosus (Maailman kohmelo eli tarttuva sielun tauti). Tämän kirjan merkillisestä sisällyksestä sananen. Ensin vertailee hän nykyaikaa entiseen hyvään aikaan ja tulee siihen päätökseen, että nykyinen aika on entistä paljon huonompi. "Ennen taisteltiin isänmaan, vapauden, puolison, lasten ja kodin puolesta; kaikilla kansalaisilla oli yksi sydän, yksi Jumala ja yksi kuningas; kunniakasta ja suloista oli kuolla isänmaan edestä ja uskonsa ja tunnustuksensa tähden kärsiä tuskallisin kuolema. Nyt taistellaan nyrkkitaisteluja kaduilla, ei sanoilla, vaan riidoilla ja pilkalla" [Tarkoittaa muuatta siihen aikaan tapahtunutta katukahakkaa Tukholmassa.]. Syynä tähän on hengellinen orjuus, siveellinen ja uskonnollinen rappio. Hyve on kuollut samalla kertaa kuin entinen uskokin ja hurskaus. Yksinkertaiset tavat ovat kadonneet, omistetaan uskonnon muoto, mutta ei sen ydintä. Kaikkien tarkoitusperänä on hekuma, maailman kunnia ja tavara. Uskontoa ei opita kouluissa, vaan kodeissa ja nykyajan filosofiia on huonompi kuin muinaisten pakanain, filosoofien työt ovat ristiriidassa heidän sanainsa kanssa; yleisissä asioissa osottavat he tuskin suurempaa älyä kuin alhaiso. Siitä tulee, että ne lait, joita laaditaan, muutaman kuukauden perästä kumotaan. Hallituksen ei pitäisi välittää niistä moitteista, joita se saa kuulla. "Raakain ihmisten on niinkuin eläinten: jos eivät ne voi purra, niin ne haukkuvat, ulvovat ja kiristelevät hampaitansa". Jumalanpelkoa ei löydä kaupungeista, vaan maalta niiden joukosta, jotka ilman tietoja ja sivistystä asuvat erämaissa. Oikia kristitty, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta ja jonka vapaus on hintojen hillitsemistä, ei välitä politiikasta. Hänelle on yhdentekevä, maksaako veronsa Turkin sulttaanille tahi Yhdysvaltain presidentille. — Sielunpaimenen velvollisuus on edistää Jumalan valtakuntaa. Pappien saarnat kantavat niin vähän hedelmää, siitä syystä että he koettavat vaikuttaa hetkeksi tunteeseen, sitä kuitenkaan niin tärisyttämättä, että häveten ja huolehtien alettaisiin kysymään: Herra, mitä minun pitää tekemän, että minä saisin ijankaikkisen elämän? Syynä on vielä sekin, että papit eivät ole näkevinään kuuliainsa paheita. Ankarampaa kieltä pitäisi käyttää. Kuulioita pitäisi kutsua kyykäärmetten sikiöiksi, niinkuin Johannes, huorintekiäksi suvuksi, niinkuin Jesus. Omavanhurskaus on syynä siihen, ettei käytetä selvää kieltä. Jos tahtoo jättää omanvanhurskauden rauhaan, pitää puhua synnistä yleiseen, parannuksesta ja uskosta yleiseen; mutta ei ketään erityisesti nuhdella. Niin menettelevät papit. He eivät tahdo loukata suurta joukkoa, he etsivät kansan suosiota, saarnaavat maailman palkan takia. — Siinä tuon merkillisen kirjan johtavat aatteet.

Vuosina 1852-1854 julkaisi Laestadius Piitimestä ruotsinkielisen hengellisen kuukauslehden nimeltä En ropandes röst i öknen (Huutavan ääni korvessa). Alussa oli aikakauskirjan päätoimittajana Råneån kirkkoherra Jaakko Dahlberg; mutta sittemmin toimitti Laestadius sitä yksinänsä. Kun tarkoituksemme ei ole kirjoittaa ylistyskirjoitusta tuosta mainiosta miehestä, vaan totuuden valossa esittää hänet virheineen ja ansioineen, niin emme voi salata sitä seikkaa, että Laestadius tuossa aikakauskirjassa esiytyy kaikista vähimmän semmoisena, joka olisi oppinut jotakin häneltä, joka oli lempeä ja nöyrä sydämmestä. Miekkaa heilutettiin katsomatta, kenehen lyönti sattui. Syytöksiä ja herjauksia sateli tuon kiihkoutuneen miehen kynästä. Ei siinä kyllin, että piispa Tegnér maalataan mustaakin mustemmaksi ja hänen yksityisestä elämästänsä vedetään esille huhupuheisiin perustuvia syytöksiä irstaisuudesta ja paheista, vaan lempeä ja kykenevä piispa Franzénkin, joka hoiti virkaansa niin tunnollisesti, että hänet luetaan Ruotsin etevimpäin piispain joukkoon, naulattiin häpeäpatsaaseen. "Piispat Tegnér, Franzén ja Nikodemus kuuluvat samaan luokkaan kuin Herodes, Pilatus ja Judas Iskariot". Papit saavat myöskin samalla mitalla kuin piispat. "Heidän (pappien) täytyy elää säätynsä mukaan. Heidän täytyy edustaa kirkon armoa. Heidän täytyy viettää vapunpäiviä ja nimipäiviä, pitää hautajaisia ja ristiäisiä, tarjoilla vieraille säätynsä mukaan. Ja tämän maailmankunnian takia täytyy heidän kiskoa saatavansa tarkkaan köyhältä kansalta. Ja tuota kurjaa loistoa on harjoitettava rääsyisten huorapenikoiden keskellä, patajuoppojen ja resutanelien keskellä, jotka ovat juoneet suuhunsa viimeisen pennin vaimoilta ja lapsilta. Minusta sopisi papeille paremmin käydä isättömäin ja leskien luona kuin pidoissa". Paljon luuli Laestadius olevan moittimisen syytä pappein saarnoissakin. "Saarnassa ei tehdä erotusta heränneiden ja suruttomain välillä, ei erotusta armotettujen ja armonvarasten välillä, ei erotusta kapakoitsiain ja parannuksen saarnaajain välillä, ei erotusta juoppojen ja hengellisestä viinistä juopuneiden välillä, ei erotusta Maria Magdaleenan ja katumattomain huorain välillä, vaan kaikki on samanlaista, kalleimmat kristityt ja rakastetut Jesuksen ystävät. Oikein on Herra profeetta Hesekielin kautta kuvannut nuo sikopaimenet: Eksyneitä he eivät palauta, kadonneita he eivät etsi. Voi teitä paimenet, jotka turmelette ja hajotatte Minun laumaani, sanoo Herra!" — Siihen suuntaan on aikakauskirja toimitettu.

Käsikirjoituksena on Laestadius jälkeensä jättänyt koko joukon kirjeitä, joista lähetyskirje Jukkasjärven seurakunnalle, kirjoitettu herätyksen ensi aikoina, on merkillinen säälimättömästä ankaruudestaan. Niinikään käsikirjoituksena on kolmiosainen uskonnonfilosoofinen teos Dårhushjonet (hulluinhuonelainen), jossa Laestadiuksen filosoofinen ja uskonopillinen kanta selvimmin näkyy. Tämän merkillisen kirjan sisällöstä puhumme jälempänä. 1849-51 painatti Laestadius Piitimessä useampia saarnojansa suomeksi.

Savon herännäisyyden kuuluisa johtaja Paavo Ruotsalainen (k. 1852) oli lukenut erään noista saarnoista ja kirjoitti eli oikeammin sanoen kirjoitutti — hän näet itse ei osannut kirjoittaa — sen johdosta Laestadiukselle kirjeen, johon Laestadiuksen ystävä Iisakki Poromaa Pajalasta lähetti Ruotsalaiselle vastauksen. Kun nämät kirjeet sattuvasti kuvaavat sekä sen ajan uskonnollista kirjoitustapaa että myöskin Savon herännäisyyden ja Laestadiuksen alottaman liikkeen keskinäistä suhdetta, mainittakoon niiden sisällys [Akiander, Meddelanden VI 38, 116.]. Paavo kirjoittaa: "Itse puolestansa luulee hän (Laestadius) olevansa Herran edessä, mutta ihmisten edessä hän on niinkuin musta piru. Hän on ylimmäinen helvetin portin vahti; hän viepi kansan paavin pimeyteen. Hän ei tiedä evankeliumin jälkeen mitään uskosta Kristuksen päälle, mutta lain töitä hän väkevästi saarnaa kansalle profeetoin esimerkin mukaan. Ei hän osannut ollenkaan neuvoa ihmisiä Kristuksen tykö, mutta opetti paavin opin jälkeen hyvillä töillä ja tekopyhyydellä ansaitsemaan autuutta, ja on monen köyhän talon hävittänyt, rahalla ostaessa sielun rauhaa". — Iisakki Poromaa kirjoittaa: "Minä olen nähnyt preivin, joka on tullut Savonmaasta meidän rovastilla, jonka me todistamme olevan kirkkaan ja palavan kynttilän, joka paistaa joka haaralle. Enkä minä tiedä, mikä hengellisesti sokia nauta asuu Savonmaassa, joka ei tunne valkeutta, koska hän rohkenee soimata rovastia hulluksi ja Kristuksen ristin viholliseksi. Kuka on Kristuksen ristin vihollinen? Juuri sinä, vanha hullu, joka olet niin sokia, ettet sinä saata eroittaa, mitä on lammas eli keituri, vaikka sinä näit siitä saarnasta, minkä kaltaista ruokaa annetaan keitureille ja minkälainen ruoka annetaan lampaille. Sinä olet suuri sika ja minä näin Haaparannalla yhden suuren porsaan, jonka sinä olit synnyttänyt. Pese nyt silmäsi ja katso P. Raamatusta, kuka on ristin vihollinen, eikö se, joka vihaa valkeutta. Sinä olet Savonmaan heränneet johdattanut pois Kristuksen ristin tyköä sikain ja keiturein laitumelle, sinä olet hengellisen ylpeyden kautta asettanut itses sokiain johdattajaksi, ja olet vienyt Savon heränneet pimeään metsään, jossa ne raukat kuolevat nälkään". — Kylläkin kohteliaita ja kristillisiä kirjeitä!

Laestadiuksen kuoleman jälkeen ilmaantui Luulajassa 1876 hänen tyttärensä Lotan toimittama saarnakokoelma nimellä Kirkkopostilla, johon tärkeimmät hänen saarnoistansa omat otetut. Sekä postillaan otetuista että muista jälkeen jääneistä saarnoista käy selville Laestadiuksen saarnatapa. Saarnojen kieli on kuvarikasta ja raakaa. Lappalaisten törkeät puheenparret näkyvät vaikuttaneen hänen tuntehikkaaseen luonteeseensa niin, että hän itse omiksensa omisti ja jokapäiväisessä elämässä käytti. Viimeiset 35 vuotta elämästänsä eli hän näet alhaisella sivistyskannalla olevan kansan keskuudessa. Ja kun vaimonsakin oli sivistymätön, ei asiain näin ollen kotikaan voinut olla tuon raakuuteen vajoomisen vastapainona. Kun vielä huomioon otamme, että hän tahtoi saarnoissaan asettua ihan kuuliainsa kannalle (accommodatsiooni), voimme hyvin hyvästi käsittää törkeydet hänen saarnoissaan. Mutta toiselta puolen emme saa törkeydeksi kutsua synnin nimittämistä nimeltään. Siinä tapauksessa olisi raamattukin törkeä, joka siinä suuteessa puhuu selvää kieltä. Sananparsi sanoo: "Kun säädyllisyys tuli, niin hyvät tavat katosivat". Kun Athenalaiset olivat suurimmassa siveellisessä rappiossa, olivat he niin säädyllisiä, että pidettiin ihan sopimattomana naisten kuullen puhua esim. saunasta eli nenäliinasta. Tuollainen säädyllisyys on Laestadiuksen saarnoihin pahimmin loukkautunut. Mutta loukkauksen sijaa niissä on muutoinkin.

Saarnojen sisältönä on: synti, joka hallitsee maailmaa ja ilmenee joko törkeinä rikoksina tahi vihana kristittyjä vastaan; omavanhurskaus; kuollut usko; parannuksen tarpeellisuus; elävä usko sekä Kristuksen sovintoarmo. Sovintoarmon yleisyyttä ei teroteta, ei myöskään pyhityksen tarpeellisuutta uskovaisille. Rukoukseen ei milloinkaan kehoiteta Laestadiuksen saarnoissa. Toisinaan on koko saarna alusta loppuun kuvapuhetta (allegoriiaa). Kun hän kerran saarnasi Piitimessä 4:nä sunnuntaina loppiaisesta, oli saarnan aineena kristikunnan suuri ja pieni laiva. Edellisessä olivat uskottomat, jälkimmäisessä uskomaiset. Suuressa laivassa ei ollut pahantekijöitä, vaan rehellisiä varkaita, laupeita kapakoitsioita ja siveitä huoria. Ohipurjehtiessa pilkattiin suuresta laivasta pienen laivan kerettiläisjoukkuetta. Kun suuri laiva kävi karille, taukosivat kiroukset ja Jesusta alettiin avuksi huutaa, mutta kun irti päästiin, alettiin kiroilla ja viettää entistä syntielämää, kunnes laiva ja sen väki lopulta vaipuivat pohjattomaan pyörteeseen; mutta pieni laiva pääsi, vaikka suurella vaivalla, ijankaikkisuuden viheriälle rannalle. — Mitä törkeimpiä kuvia ja nimityksiä käytti hän viinasta, siten herättääksensä kansassa vastenmielisyyttä tuohon kamalaan juomaan.

Laestadiuksen ankarat viinasaarnat sekä hänen oma luonteensa, joka ei tuntenut hienotuntoisuutta, hankkivat hänelle paljon vihollisia, jotka nyt kaikin tavoin alkoivat syyttää sielunpaimentansa ja katkeroittivat hänen elämänsä loppuajan. Näitä nyt hiukan tarkastakaamme.

Eräs Adam Muodas Lompolo lähetti Norrbottenin läänin maaherralle yllämainitun nimismies Buchtin kyhäämän valituskirjan siitä, että talollisen pojat Kustaa ja Juhana Muodas Lompolo ja lappalainen Antti Juhonpoika olivat häirinneet hänen kotirauhaansa ja esitti samassa kirjoituksessa provasti Laestadiuksen näiden kärsimäinsä onnettomuuksien varsinaiseksi syyksi, koskapa Laestadius "tulikivisaarnoillansa" oli vaikuttanut senlaisen mielentilan syntymisen, jonka ilmaisuna moiset rauhattomuudet olivat olleet. Niinikään lähettivät Kirkonvartia Juho Wänkö ja Maria Kristina Tornberg lääninprovastin kautta Tuomiokapituliin valituksen siitä, että Laestadius oli kieltäytynyt kirkkoonottamasta heidän hoidokkaansa, Sofia Ulrikan, joka oli synnyttänyt äpärälapsen.