Selityksessänsä Tuomiokapitulille mainitsee Laestadius, että valittaja Adam Muodas Lompolo ("Vanha Aatami", kuten Laestadius häntä myöskin kutsuu) useain läsnäollessa oli sanonut, ettei hän ollut kehottanut senlaista valituskirjaa tekemään, eikä pannut puumerkkiä sen alle ja kun valituksen kirjoittaja (Bucht) ei, kuten Kunink. Julistus 29 p:ltä Kesäkuuta 1773 määrää, ollut pannut nimeänsä sen alle, pyysi Laestadius, että maxime venerandum Consistorium (korkea-arvoinen Tuomiokapituli) jättäisi valituskirjan huomioon ottamatta. Samoin pyysi hän, että Ulrika Heikintyttären valitus hylättäisiin, koska varsinainen valittaja Juho Wänkö oli sanonut muiden pakotuksesta kyhäyttäneensä valituskirjan, eikä senkään kirjoittaja ollut tunnettu. Vielä mainitsee selityksen antaja, että hänen raittiussaarnojansa on pidetty katalimpana kerettiläisyytenä, koska rahvas niiden kautta saatetaan luopumaan "puhtaasta, viinapannussa ja väkijuomissa kirkastetusta lutherilaisuudesta". "Ja kun minulta" — lausuu hän — "on syytä luulla, että tuomiokapituli ei puolusta kapakoitsioita, on pyyntöni, että, jos nuo verimadon sukuun kuuluvat henkilöt vielä tahtovat ammattiansa jatkaa, he esiytykööt julkisesti, ei salaisesti tekonimillä, vaan oikeina lutherilaisina kanteeseen saattaakseen luultuja epäjärjestyksiä ja väärinkäyttöjä, joihin itse omat aihetta antaneet".
Tämän kirjoituksen johdosta antoi Hernösandin Tuomiokapituli 8 p. Helmikuuta 1851 Laestadiukselle varotuksen, koska hän oli kieltäytynyt antamasta selitystä pääasiassa sekä muutoinkin kirjoituksessansa käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa. Varotuskirjassaan mainitsee Tuomiokapituli, että Laestadius kieltäytyessään heti kirkkoonottamasta Sofia Ulrika Heikintytärtä, "ei ole noudattanut sitä maltillisuutta ja hellyyttä, joka varmemmin kuin säälimättömät mahtikeinot edistää syntisen saattamista parannuksen tielle, sillä syntistä on pikemmin viekoteltava kuin pelotettava parannukseen". Laestadius taas puolestansa kummasteli, kuinka Tuomiokapituli oli ryhtynyt varotuksen mahtikeinoon, eikä häntä syntistä kohtaan käyttänyt "sitä maltillisuutta ja hellyyttä joka varmemmin kuin säälimättömät mahtikeinot edistää syntisen saattamista parannuksen tielle".
Varotuksesta aikoi Laestadius valittaa, mutta asiamiehen epähuomion ja huonon postinkulun takia myöhästyi valitus.
Kun Laestadiuksen oli täytynyt matkustaa Ala-Tornioon saamaan varotusta ja hän tuossa jutussa muutoinkin oli kärsinyt aineellista vahinkoa, esittivät hänen ystävänsä, että Laestadiukselle toimitettaisiin jonkunlainen "ylöskanto". Nyt määrättiin että jokainen nainen, joka oli rikkonut 6 käskyä vastaan, maksaisi Laestadiukselle 12 killinkiä ja maksotilaisuudessa useampain läsnäollessa kertoisi, miten lankeeminen oli tapahtunut. Laestadius hyväksyi tuon laittoman veronkannon ja alkoi sitä käyttää. Tästä saivat hänen vihollisensa uutta aihetta valituksiinsa. Laestadius kyllä lakkasi ottamasta tuota 12 killingin veroa, kun sai tietää sen laittomaksi; mutta asia tuli kuninkaan tietoon ja Laestadiuksen täytyi taas ryhtyä selitysten antamiseen. Selitys on hyvin kiertelevä ja koettaa nähtävästi salata totuutta.
Mutta mikä oli varsinaisena syynä tuohon kummalliseen verotukseen? Ei suinkaan tietämättömyys, sillä Laestadiuksen kaltainen mies kyllä tiesi, mitä laki siitä sanoi. Ei ahneuskaan ollut siihen syynä. Hänen mielipiteensä oli, ettei papin pitänyt ottaa muuta palkkaa, kuin mikä vapaaehtoisesti tuotiin. Tämän vapaaehtoisuusjärjestelmän noudattaminen kävi kyllä päinsä Kaaresuannossa, niissä koko seurakunta oli hänen puolellansa. Toisin oli Pajalassa, missä hänellä oli niin paljon vihamiehiä. Hänelle lain mukaan tulevat tulot supistuivat niin vähiksi, että hän ainoastansa mitä ankarimmilla kieltäymisillä voi päästä päivästä toiseen. Hänen huonekalunsa, pukunsa ja ruokansa olivat niin kohtalaisia kuin mahdollista. Saarnansa kirjoitti hän vanhain laskujen ja kirjeitten takapuoleen, koska ei luullut voivansa ostaa kunnollista kirjoituspaperia. — Ainoana syynä tuohon laittomaan verotukseen näyttää olleen ajattelemattomuus, joka myöskin oli Laestadiuksen luonteen ominaisuuksia. Ajattelemattomuudesta hän myöskin lehdessään syytti yllämainittua Sofia Ulrika Heikintytärtä sukurutsauksesta; mutta kun asiasta nousi käräjäjuttu, kiiruhti hän samassa lehdessä peräyttämään syytöksensä. Hän ei ollut muka tiennyt, että sukurutsauksella (blodskam) lakikielessä on muu merkitys kuin se mitä hän oli tarkoittanut, nim. epäsiveellisyyttä. Peräyttäminen ei kuitenkaan auttanut, Laestadiuksen täytyi maksaa sovintoja 300 riksiä.
Olemme maininneet noita ikäviä seikkoja, joista käy selville, että Laestadius hädissään toisinansa ei ollut niin uskollinen totuudelle, kuin hänenlaiselta mieheltä olisi sopinut vaatia. Emme ole tehneet tätä, alentaaksemme jälkimaailman silmissä sitä miestä, jota niin suuresti kunnioitamme, vaan torjuaksemme itsestämme syytöksiä, että olisimme esittäneet tuon mainion miehen hyvät puolet, mutta salanneet hänen vikansa.
Läänin äänenkannattajassa, Norrbottens Postenissa oli usein kaikenlaisia syytöksiä Pajalan heränneistä ja Laestadiuksesta. Laestadius kirjoitti puolustus- ja selityskirjoituksen, mutta sitä ei otettu lehteen. Mitä muut kirjoittivat hänen puolustuksekseen, se kuitenkin julkaistiin lehdessä. Siitä oli Laestadius hyvin kiitollinen. "Pieninkin valonviiru on tervetullut sille, jonka maailma on tuominnut ulkonaiseen pimeyteen ja vähäisenkin oikeuden osoituksen vihollisteni puolelta tunnustan kiitollisuudella. En ole uskaltanut lähteä myrskyävälle valtamerelle itsepuolustuksen yrityksillä, niin kauvan kuin intohimojen vaahtoavat aallot raivosivat, ja vaikka hyökylaineet uhkaavina vieläkin vierivät, on minun kuitenkin koettaminen pyrkiä eteenpäin aaltojen läpi sillä pienellä aluksella, jossa Jesus makaa, siinä toivossa, että Jesus voi herätä hätähuudosta ja tulla hätäytyneen opetuslapsensa avuksi".
Vielä yksi valitus Laestadiuksesta. Nimismies Stenudd ja ruukinisäntä E. J. Sohlberg lähettivät Tuomiokapituliin valituskirjoituksen Laestadiuksen laittomasta palkankannosta, loukkaavista lauseista saarnatuolissa ja hänen alkamansa liikkeen tuottamista epäjärjestyksistä, joista m.m. mainitaan huudot ja kirkumiset kirkossa, ne kun olivat häirinneet herrojen valituksen tekijäin hartautta. Näihin valituksiin oli yhdistynyt muutamia Pajalan talonpoikia, niinkuin kievari Heikki Pellikka y.m. 31 p. Heinäkuuta 1853 piti Hernösandin piispa Bergman näiden valitusten johdosta Pajalassa tarkastuksen. Apulaisina ja tulkkina oli piispalla Karungin ja Ylitornion kirkkoherrat. Ensin tiedusteli piispa heränneiltä, olivatko kovaääniset liikutukset heitä häirinneet. Tähän nämät vastasivat kieltävästi. Päinvastoin olivat he tunteneet hartautensa tulleen suuremmaksi noita huutoja kuullessaan. Saman kysymyksen teki piispa sitten niille seurakuntalaisille, jotka eivät kuuluneet laestadiolaisiin. Nämät sanoivat heidän hartautensa arveluttavassa määrässä tulleen häirityksi huutamisista ja liikutuksista kirkossa, jotka viimme aikoina olivat käyneet varsin tavallisiksi [1851 syytettiin Kittilän kihlakunnan oikeudessa muutamia vaimoja siitä, että olivat korkealla äänellä huutaneet kirkossa. Toiset todistivat, että nämät huudot olivat olleet vastentahtoisia tunteen ilmauksia, toiset ottivat valalleen, että vaimot olivat tahallansa huutaneet. Tuomari vapautti syytetyt, koska arveli huutojen lähteneen äkkinäisestä taudin puuskasta. Vaasan hovioikeus ja senaatti tuomitsivat sakkoihin ja kirkonrangaistukseen.].
Tuosta loukkautumisesta ja hartauden häiriytymisestä, jota valittajat sanoivat tunteneensa, lausuu Laestadius, että he siinä olivat oikeassa, "sillä suruttomat loukkautuvat hengellisistä liikutuksista, mutta ei siinä mielessä kuin kirkonpahennus tavallisesti otetaan, nim. tarkkaavaisuuden vetäminen pois saarnasta, vaan siinä mielessä, jota uudessa testamentissa useissa paikoin mainitaan, että fariseuksia loukkasi lasten huuto: 'hosianna Davidin pojalle'. Fariseukset tahtoivat, että Jesus Natsarealainen kieltäisi nuo huudot sopimattomina. Heitä loukkasi myöskin sen katuvaisen vaimon ulvominen, joka parannuksen kyynelillä kasteli Vapahtajan jalkoja. Semmoisen kirkonpahennuksen voi jo silloin lasten huuto ja vaimon parannuksen kyyneleet synnyttää rehellisissä fariseuksissa ja seikka on ihan sama nytkin. Käy niin kipeää vanhalle aatamille, että sen täytyy päästä ulos. Parannuksen ja ilonhuudoissa on jotakin sisäistä, joka ahdistaa perkelettä ja tekee hänen palvelijoillensa niin pahaa. Siveellinen kiihko (den moraliska passionen) synnyttää vihaa ja kammoa hengellisissä asioissa. Ja ompa tapahtunutkin, että moni suruton juuri näistä huudoista on saanut piston sydämmeensä, joka juuri oli Pietarin saarnankin tarkoitus helluntaina. Moni suruton on näistä huudoista saanut sydämmen ahdistuksen, hänen on täytynyt avata kureliivinsä, kun rinta on alkanut aaltoilla. Se on vaikuttanut tarttuvasti (sympatetiskt). Jumalan henki on vaikuttanut suruttomiin katuvaisten parannushuutojen ja armotettujen ilohuutojen kautta. Se on sielullinen ilmiö, jota on varovasti käsiteltävä. Se on hengellinen tuli, joka polttaa katumattomat, mutta valistaa ja lämmittää katuvaisia ja armotettuja syntisiä".
Valitusten johdosta määräsi piispa, että eri saarna oli pidettävä kaikille niille, joita huudot loukkaavat. Kaikki heränneet, jotka tiesivät liikutuksiin tulevansa, lupasivat olla kirkkoon menemättä tuon ensimmäisen saarnan aikana.