Hannu ja Pietari olivat sillä välin tehneet matkavalmistuksia.
"Sinun, Pietari, on paras lähteä alas ja koota kaikki aseet, joita Yonker voi käyttää", sanoi Hannu. "Hänen pistoolinsa riippuvat keittiössä takan otsalla. Minä panen nämä kapineet matkalaukkuun."
Blink meni alas ja Hannu sääli tarpeellisimmat vaatteet, ja kaikki rahat ja kalleudet, jotka hän sai käsiinsä, matkalaukkuun.
"Oletko valmis, Hannu?" kysyi Galaman ääni Hannun takaa, "jos nimittäin tahdot antaa minulle anteeksi sen vääryyden, jota olen sinulle tehnyt, ja vielä kerran seurata minua tämän matoisen maailman läpi. Tiedäthän, että taas olen aivan yksinäni."
Hannu kääntyi, tarttui isäntänsä käteen ja suuteli, sitä. Runsaat kyyneleet vierivät hänen poskiaan myöten, ja osoittaen makuukammion ovea lausui hän nyyhkyttäen:
"Kaksikymmentä vuotta takaperin lupasin pitää teistä huolta ja Jumala tietää, että olen koettanut, niin tehdäkin."
"Kaikki on taas hyvin, vanha ystäväni", lausui Galama värisevällä äänellä. "Nyt emme enää erkane toisistamme; mutta paetkaamme nyt ja miettikäämme turvallisemmalla paikalla, mitä on tehtävä."
Tuokiossa he olivat ottaneet mukaansa mitä otettavaa oli, ja astuivat portaita alas. Niiden alapäässä tuli heitä vastaan Blink, jolla oli käsissään pistoolipari, raskas tappara ja äärettömän pitkä kaksin käsin käytettävä miekka. Molemmat viimemainitut aseet olivat Galaman esi-isäin tavaraa ja niitä säilytettiin perheessä pyhinä jäännöksinä. Galama naurahti, kun hän näki nämä hankalat surma-aseet, mutta Blink sanoi:
"Olkaa huoleti, Yonker. Te otatte pistoolit, Hannu miekan, ja minä heilutan tapparaa." — Sitten jakoi hän aseet.
"Mikä tie lienee paras?" kysyi hän sen jälkeen, katsellen tovereitaan.