"Hänen rohkeutensa on peräisin huonosta lähteestä, herra", sanoi Karel. "Te näette nuo miehet, jotka tuolla tekevät raskasta työtä; jokainen heistä voisi, jos olisi kreiviksi syntynyt ja kasvanut, saada aikaan saman kuin hänkin. Hän ei taistele sitä varten, että hän vapahtaisi kansalaisemme paavin ikeestä, vaan toimii pelkästä koston- ja ryöstön halusta. Minä inhoan yhtä paljon hänen periaatteitaan kuin hänen veristä menettelytapaansa, ja jos te vaatimalla vaaditte minua häntä seuraamaan, sanon edeltäpäin, että pelkäämättä korotan ääneni teidän hankkeitanne vastaan; sillä jos Enkhuizenin kurjat asukkaat joutuvat hänen armoilleen, saavat Meri-Geusit ja Oranian prinssi, jonka puolesta me sodimme, osakseen heidän ikuisen vihansa ja kirouksensa."
"Te ajattelette maailmaa liian synkeäksi", vastasi Treslong. "Mahdollista on, että de la Marck meistä näyttää enemmän merirosvolta kuin maansa ystävältä, mutta epäilemättä on hän saattanut vainolaisillemme paljon vauriota. Eikä hän suinkaan ole ainoa määrääjä laivastossamme. Meillä on myöskin de Ryk, Brandt ja van Haren; jos nämä kannattavat minun mielipiteitäni, ei hän uskalla tehdä oman tahtonsa mukaan. Hän tuntee minut ja pelkää minua, sillä hän tietää, että minä yhdellä sanalla saan prinssin ottamaan häneltä viran pois. Tulkaa, Yonker. Me saatamme nytkin jollakin tavalla suojella maamme vapautta." Ja hän taputti ystävällisesti toista olkapäälle.
Mutta Galaman kolkot ajatukset eivät aivan helpolla haihtuneet. Hän pudisti surullisesti päätään ja sanoi:
"Ainoastaan sen vuoksi, että te käskette, Seigneur. Minä pelkään melkein, että se aika on mennyt ohi, jolloin voimme jotakin tehdä maamme hyväksi. Asiain tila käy yhä huonommaksi eikä kansalla ole halua vastustaa Alban ilkeimpiäkään töitä."
Treslong kääntyi menemään. Hän tahtoi nähtävästi puolestansa karkoittaa samoja tunteita, jotka olivat päässeet valloille Galamassa ja vainosivat häntä itseäänkin. Hän poistui laivan keskiosaan sanoen hiljaisella äänellä, ikäänkuin hän olisi Yonkerin sanoissa nähnyt pelkkää mielikuvitusta:
"Olkoon, kuten itse haluatte. Minä en käske teitä; mutta minä otan Hannun mukaani. Hän on kelpo poika. Hän voi palatessaan tuoda käskyjä ja ampumavaroja. Hyvästi siis hetkeksi!"
Sitten astui hän venheeseen ja soudatti itsensä sekä Hannun amiraalilaivalle, joka näkyi etäältä.
Valitettavasti oli Galamalla täysi syy surullisiin mietteisiinsä maansa tilasta. Niinä vuosina, jotka hän oli kuluttanut vesillä ja kaapannut aluksia, oli se käynyt yhä huonommaksi ja toivorikkainkin alkoi epäillä asiain onnellista päätöstä.
Vähän aikaa kreivi Ludvigin tappion jälkeen päätti Oranian prinssi itse astua sotatantereelle. Hänen veljensä oli vastoin hänen tahtoaan ryhtynyt taisteluun Alban kanssa. Vahinko ei masentanut häntä, päinvastoin se karaisi hänen uskallustaan. Hänen tiluksensa ja tulonsa Hollannissa otettiin takavarikkoon. Hänen saksalaiset maatilansa, hopeakalunsa ja vanhat sukutavaransa olivat ainoat, jotka hänelle jäivät. Eläen vieraalla maalla milloin minkin saksalaisruhtinaan armoilla, täytyi prinssin hankkeittensa suhteen menetellä kesti-isäntiensä kärsivällisyyden mukaan. Mitä raskaammin hirmuhallituksen ies rasitti hänen kansalaisiaan, sitä innokkaammin hän vehkeili heidän edukseen, mutta samassa määrin laimeni ruhtinasten ystävyys. Melkein kaikkialla neuvottiin häntä pysymään alallaan, useimmat kielsivät häneltä rahallisen apunsa ja kaikki moittivat hänen isänmaallisia harrastuksiaan hulluiksi ja hurjamaisiksi.
"Mutta Jumalan avulla minä tulen toimeen ilman heitäkin", sanoi prinssi.