Hän pani pantiksi hopeakalunsa, kalliit tavaransa, vieläpä vaatteensakin. Läheltä ja kaukaa koetti hän saada kokoon rahaa. Maakuntain hallitsijana hän jakeli kaappari-kirjoja Geuseille, jotka sieppasivat hänelle monen kelpo saaliin.
Sillä välin kielsi Saksan keisari, vaikka hän ei paheksinut alankomaalaisten hankkeita, prinssiä palkkaamasta väkeä hänen alueiltaan. Nytpä prinssi julkaisi avonaisen puolustuskirjan, jossa hän esitti tekojensa syyt ja perustuksen sekä julisti samalla sodan Alballe, "Hollannin viholliselle, sen vapauden ja onnen sortajalle." Kolme kuukautta veljensä vahingon jälkeen hän äkkiä erinomaisen taitavasti vei kaksikymmentä tuhatta miestä Maas-virran yli.
Koko kansa makasi polvillaan, itkien, rukoillen ja väristen pelosta. Jos prinssin onnistuisi lyödä Alban joukot, oli kansa valmis nostamaan kapinan ja ravistamaan niskoiltaan vihatun ikeen. Mutta ylhäällä oli päätetty toisin. Alba, joka tiesi, ettei Vilhelm rahan puutteen vuoksi voinut pitää joukkojaan koossa, vältti kaikin tavoin taistelua ja asettui sellaisiin paikkoihin, jotka näyttivät mahdottomilta valloittaa. Tämän lisäksi sateiset säät, vedentulvat, taudit ja nälkä tuottivat paljon vahinkoa liittolaisille. Kuukauden kuluttua prinssillä ei ollut muuta keinoa kuin hajoittaa joukkonsa ja heittää kotimaansa. Veljensä kanssa hän lähti Ranskaan. Alban herttua palasi riemusaatossa pääkaupunkiin ja pystytti itselleen kuvapatsaan Antverpeniin verettömän voittonsa muistoksi. [Se kuvasi Albaa, joka jaloillaan tallasi kapinan ja harhauskon hirviöitä, ja päällekirjoituksena oli: "Alba, parhaimman kuninkaan uskollisin palvelija, on kapinan kukistanut, kapinoitsijat karkoittanut, uskonnon pelastanut, oikeutta harjoittanut ja rauhan maassa rakentanut." (Kääntäjän muist.)]
Toinen himmeä toivon säde välähti taivaan rannalla, mutta sammui kohta. Alba oli, näet, punonut sellaisia juonia, että kuningatar Elisabeth murhattaisiin ja Maria Stuart asetettaisiin Englannin valtaistuimelle. Elisabeth uhkasi, Alba perääntyi ja asia sovittiin.
Tällä välin oli Alba päättänyt rakentaa uusia linnoja, asettaa verotusasiat toiselle kannalle ja sillä tavalla ikiajoiksi saattaa Alankomaat Espanjan kuninkaan mielivallan alaisiksi. [Siitä syystä hän kirjoitti Espanjaan: "Minä taon kultakangen, käsivarren vahvuisen, joka ulottuu Brüsselistä Madridiin asti." (Kääntäjän muist.)] Hän kutsui kokoon säädyt ja ilmoitti heille, että hän aikoi nostaa kolme uutta veroa. Ensimäinen oli, että kaikenkaltaisesta omaisuudesta oli kerrassaan ilman eroitusta maksettava yksi prosentti. Toinen, viiden prosentin vero, oli maksettava kiinteimistöstä, joka siirrettiin toisesta kädestä toiseen. Kolmas vero laskettiin kymmenen prosentin mukaan kaikista esineistä, kauppatavaroista, ruokatavaroista j.n.e. ja oli maksettava yhtä usein kuin tavara myytiin, s.o. tavara, joka kymmenesti myytiin, menetti koko arvonsa veroihin. — Säädyt, jotka ymmärsivät, että nämä verot, varsinkin molemmat viimeiset, hävittäisivät kaiken kaupan, eivät suostuneet niitä maksamaan. Riidan välttämiseksi suostuivat he vihdoin yhden prosentin veroon, mutta vastustivat sitkeästi muita veroja. Herttua oli vihan vimmoissa. Hän uhkasi hirttää kaikki vastahakoiset ja myydä koko maan.
Peljäten hänen hirveitä uhkauksiaan, myöntyivät valtiosäädyt, joilla ei ollut sotajoukkoa eikä minkäänlaisia puolustuskeinoja, toinen toisensa jälkeen, sillä ehdolla, että kaikki maakunnat ottaisivat näihin veroihin osaa. Kaikki ottivatkin, paitsi yhtä. Utrechtin maakunta pani vastaan ja sai siitä kovan rangaistuksen. Herttua majoitti sen pääkaupunkiin raaimman ja ilkivaltaisimman rykmenttinsä. Kaikenlaista ilkeämielisyyttä ja väkivaltaa harjoitettiin joka päivä, mutta kaupunki pysyi lujana. Verineuvosto tuomitsi kaikki sen oikeudet, lait ja vapaudet menetetyiksi, ja otti kaikki sen omaisuuden takavarikkoon. Tuhannet köyhtyivät kerjäläisiksi ja maakunnassa näytti siltä kuin olisi rutto sitä raastanut. Eräs lähetystö palasi Espanjan kuninkaan puheilta saamatta minkäänlaista apua ja voi kiittää onneaan, että pääsi kotiin hengissä.
Muut maakunnat ottivat oppia tästä esimerkistä ja suostuivat vihdoin siihen sopimukseen, että verojen nosto alkaisi kahden vuoden päästä. Tämä tuotti vähän helpotusta, mutta sitä ei kestänyt kauvan. Jo aikoja sitten oli luvattu täydellinen anteeksianto eli amnestia. Amnestia tuli vihdoin ja näytti olevan paljasta pilkkaa. Siitä suljettiin pois kaikki protestantit ja sellaiset, jotka joskus jollakin tavalla olivat tehneet vasten Alban mieltä, eikä edes epäluulon alaisille suotu mitään anteeksi. Sen sijaan inkvisitsioni ja verineuvosto elpyivät uudelleen ja anteeksi antoa vietettiin hirttäjäisillä, polttajaisilla ja mestauksilla.
Samaan aikaan oli Hollanti hukkumaisillaan kauheaan vedentulvaan, joka monelle tuhannelle valmisti liejuisen haudan. Kaikki onnettomuudet näyttivät yhtyneen tehdäkseen elämän mahdollisimman tukalaksi vanhan Batavian lapsille.
V. 1571, jolloin vihatut verot oli maksettava, tehtiin taas kiivasta vastarintaa. Tulinen viha leimusi kaikkialla ja oli sitä yleisempi, kun se ei yksistään koskenut uskon asioita. Jokainen huomasi ahdinkoon joutuneensa. Kaikki — niin katoliset, kalvinilaiset ja anabaptistit kuin luterilaisetkin — yhtyivät vastarintaan, kun heitä kaikkia uhattiin. Alba pystytti hirsipuita ja hirtätti uppiniskaisia, mutta Alankomaan asukkaat eivät sittenkään ottaneet taipuakseen. Kauppiaat ja ammattilaiset sulkivat puotinsa, ilmoittaen lakanneensa myymästä ja siten olevansa veroista vapaat. Kaikki ansiotyöt pysähtyivät. Laivat lahoivat laiturien kylkeen. Vihdoin huomasi Alba erhetyksensä, vaikka liian myöhään. Hän ei saanut kauppaa elpymään, hän ei saanut kansan kasvoilta karkoitetuksi tuota surun ja kaihon ilmettä, joka rukoili taivaan rangaistusta tylylle sortajalle. Vielä kerran Alba koetti käyttää kovuutta. Hän käski avata Brüsselin kauppapuodit, muuten jokainen kauppamies hirtettäisiin oman ovensa ääreen. Mutta kauppapuodit pysyivät suljettuina ja koko kansa odotti henkeään vetämättä, kuinka tämä päättyisi.
Oranian prinssi, joka ei milloinkaan epäillyt, oleskeli veljensä kanssa Ranskassa. Hän oli vihdoin saanut velkansa maksetuksi entiselle armeijalleen, ja kokoili nyt rahaa uuden armeijan hankkimiseen. Mutta maakunnissa näytti olevan liian vähän uskallusta sellaiseen yritykseen. Vuosi oli loppunut ja uusi alkoi samallaisen kuolemanhiljaisuuden vallitessa kuin edellinen oli loppunut.