"Teitä ei paljon hyödyttäisi vaikka ilmoittaisinkin tuon asian", vastasi pappi. "Olen jo teille sanonut, ettei valtanne ulotu heihin."
Hänen äänessään oli jotakin kamalaa, joka kauhistutti Yonkeria.
"Kuinka!" sanoi hän voihkien; "eikö minun valtani ulotu heihin?
Ovatko he kuolleet?"
"He ovat kuolleet", toisti pappi.
Galama vaipui tuolille. Hänen päänsä painui käsien varaan pöytää vastaan. Vähän aikaa vallitsi kajuutassa haudan hiljaisuus.
"Minä tiedän, etteivät he ole kuolleet", puhui Hannu itsekseen, astui isäntänsä luo ja kosketti hänen käsivarttaan.
Yonker katsahti ylös, ja hänen kasvoissaan kuvastuva tuima tuska näytti hämmästyttävän pappiakin.
"Tuo ei kelpaa", sanoi Hannu. "Hän ei ole tehty samanlaisesta aineesta kuin te. Mutta kidutuksella saadaan hänen kielensä kanta irti. Antakaa minun kuumentaa tämä tikari ja polttaa pojan huulia. Se on mainio keino."
Useita lukijoita kenties hirvittää Hannun julmuus; mutta huomattava on, että siihen aikaan yleensä käytettiin kidutusta ja Hannu oli aikakautensa kannalla.
Galama ei ottanut kuuleviin korviin palvelijansa ehdotusta ja viipyi jonkun aikaa äsken kuvaamassamme asennossa.