"On mahdollista, että kirje on sulaa petosta, enkä minä pane siihen suurta arvoa", lausui hän. "Mutta ehkäpä sittenkin yritämme. Me osaamme taistella yhtä hyvin maalla kuin merellä, ja vaikka meitä onkin vähän, hoidamme kukin kaksi vihollista. Eläköön Geusit! Lähtekäämme heti amiraalin puheille."
Oli jotain suurta ja jaloa siinä tavassa, jolla nuo miehet ryhtyivät tuumaansa toteuttamaan ja olivat valmiit panemaan henkensä alttiiksi hankkeessa, joka oli niin rohkea että se vivahti hurjuuteen. Hetken aikaa seisoivat sankarimme harkiten asiaa. Vihdoin lausui van Haren:
"Herra de Treslong, lähtekää puhumaan amiraalille aikeestamme."
"En minä, mutta lähtekää te molemmat", sanoi Treslong; "kreivi on nyreissään minulle ja Yonkerille."
De Ryk ja van Haren lähtivät etsimään amiraalia sillä välin kun Treslong ja Galama, kasvot etukeulaan päin, katselivat ankkurissa olevaa laivastoa.
"Tässä amiraali on; mitä hänestä tahdotte, ha?" sanoi eräs ääni heidän takanaan.
Molemmat kääntyivät ääntä kohti. Heidän edessään seisoi jättiläiskokoinen mies, tukka sankka ja musta, joka riippui alas olkapäille ja sekaantui samankarvaiseen, pitkään partarykelmään. Hänellä oli korkea, vitivalkea otsa, harmaat, kissamaiset kiilusilmät ja sievänmuotoinen nenä. Kasvojen alapuolta peitti parta. Mutta hänen äänensä soi äreältä ja pahalta, ja hänen silmänsä näyttivät säteilevän ja sinkoavan samanlaista tulta kuin lyhyet salaman kielet, jotka toisinaan välähtävät synkästä ukonpilvestä ja uhkaavat tuhota meitä, Vaikka hän ei ollut kuin aamupuvussa, oli hänellä yllään kalliit vaatteet, ja koska ne somasti soluivat jäseniä myöten, tuli hänen vankka vartalonsa ja komea ulkomuotonsa selvästi näkyviin. Toisen kätensä oli hän laskenut miekkansa jalotekoiselle kahvalle. Komeasta vyöstä näkyi kaksi pistoolia, joitten perään oli veistetty metsäkarjun pää. Toisessa kädessään piti hän arvonsa osoitteeksi sauvaa. Koko hänen olentonsa ilmaisi tyrannia, yhtä väkivaltaista kuin oikullista. Hän oli viekas, ylpeä ja tyly: sellaisena hän pelotti ja inhotti vihollisiaan; ystävät joko pelkäsivät, ihmettelivät tai halveksivat häntä. Se oli William de la Marck, kreivi Lumei. — Tuskin näki hän Galaman kasvot, kun hän peräytyi pari askelta, ja nuorukaista synkästi silmäillen ärjyi karkealla käskijän äänellä:
"Karju vieköön! Luutnantti Galama! Miksi ette pysy laivassanne? Mitä tehtävää teillä täällä on? Kumma, kun ette tuonut muassanne koko väkeänne! Lähtekää kohta takaisin, taikka minä näytän, mistä viisi hirttä on poikki. Minä luulin, että teidät oli määrätty purjehtimaan etupäässä ja auringon nousussa laskemaan Zuyder-Seehen."
"Joka, niinkuin näette, kreivi, on maan mahdotonta", vastasi Galama levollisesti. Hän tunsi kreivin ja tiesi ennakolta, ettei tämä puhuisi lemmen kieltä. "Minä en tiedä, lienettekö keksinyt keinoja kuljettaa laivoja säästä ja tuulesta huolimatta; muuten en ymmärrä, kuinka voisin täyttää käskynne tänä aamuna. Koko yö on yritetty, eikä ole päästy Enkhuizenia tuuman vertaa lähemmäksi. Meidän täytyy muuttaa tuumamme."
"Muuttaa tuumamme", ärjähti Lumei hirvittävällä kirouksella. "Menkää laivaanne, samoin tekin, herra Treslong, ja ellette pääse purjehtimalla, täytyy teidän soutaa sinne venheissä. Isäni sielun kautta! Nuo enkhuizilaiset saavat maksaa meille vaivamme! Kun minä pääsen heidän pariinsa, hirtätän joka ihmislapsen ja viritän kaupungista aika nuotion." Ja amiraali aikoi juuri purkaa suustaan toisen kuormallisen kirouksia, joita hänellä oli loppumaton varasto, kun uusi tulokas keskeytti hänet: