Näin sanoen hyökkäsi abbedissa, joka ohi mennessään oli kuullut lukemisen kammiosta ja jäänyt oven taakse kuuntelemaan, sisään tyttöjen keskelle.
Agnes ja Anna olivat niin hämmästyneet, etteivät vähään aikaan voineet puhua. Abbedissa sieppasi kirjan, joka oli vuoteella ja jota he eivät koettaneetkaan kätkeä.
"Pyhän Matheuksen evankeliumi!" huudahti hän. "Julkeatteko lukea niin harhaoppista kirjaa minun luostarissani? Sinä, sisar Anna, joka yhä toistavasti tunnustit olevasi harras katolilainen?"
"Mutta minä en tee sitä enää", vastasi Anna tyynesti ja nousi ylös. "Jos katolilainen tekee syntiä lukiessaan näitä sanoja kuolemaisillaan olevalle raukalle, joka isoaa ja ikävöi jotakin parempaa kuin latinalaiset messut, — niin en tahdo olla katolilainen."
"Kuolemaisillaan! kuka kuolee?"
Hän katsahti Mariaan, jonka kasvot todistivat, että Anna puhui totta. Yksistään se ajatus, että sielu erkanisi elämästä keskellä harhauskon sumua, sai abbedissan suunniltaan. Hän tarttui kuolevaa tyttöä olkapäähän ja lausui:
"Maria! Maria! Aijotko kuolla ja joutua ikuiseen perikatoon? Tahdotko kuolla saamatta syntejäsi anteeksi ja nauttimatta pyhimpiä sakramentteja? Jesus, Maria! lapsi! heräjä! Älä kuule noita turmeltuneita saatanan orjia, vaan rukoile kaikkia pyhiä suomaan sinulle edes tunnin aikaa valmistukseen, ennenkuin sinun on mentävä kiirastuleen!"
Abbedissan rinnassa riehui ankara myrsky. Hänen joka jäsentään värisytti ja ääni vapisi mielenliikutuksesta. Henkeään pidättäen hän tarkkasi sairaan kasvoja, odottaen jonkinlaista merkkiä.
Ihana hymy loisti Marian kasvoista. Hän nosti silmänsä taivaaseen päin ja lausui tai oikeammin huokasi sanan: "Jeesus." — Tuokion päästä hän loi silmänsä abbedissaan ja sanoi: "Ei kukaan tule Isän tykö paitsi minun kauttani."
Abbedissa seisoi siinä kuin kivettynyt, ja ennenkuin hän sai vastatuksi, puhui Maria jälleen: