"Agnes", hän lausui, pusertaen serkkunsa kättä, "minä lähden — minun vaivani ovat päättyneet. Minun sallittiin vielä tunnustaa — Jeesusta." Ja nämä sanat olivat tytön huulilla, kun hänen sielunsa lensi ylhäiseen kotiin…
"Tämä on sinun työtäsi", sanoi abbedissa Agnesille, joka oli polvillaan vuoteen ääressä ja itkien rukoili voimaa. Hän oli lannistunut ja ikävöi miltei itsekin lähteä pois serkkunsa seurassa.
"Te kaksi saatte vielä kärsiä siitä, että annoitte tämän sielun mennä ijäisyyteen, käyttämättä kirkon apua", jatkoi abbedissa matalalla, vapisevalla äänellä, jossa ilmeni raivoisaa vihaa.
Sen jälkeen otti hän kirjan, lähti kammiosta ja salpasi sinne molemmat tytöt ruumiin seuraan.
Tytöt viettivät yön sen vieressä rukoillen ja lukien muististaan raamatun lauseita. Seuraavana aamuna heidät molemmat vangittiin, sidottiin ja kuljetettiin eri kammioihin kirkon lattian alle. Abbedissa oli puhunut totta, kun hän sanoi että he saisivat kärsiä. Heille ei tehty rajua, tuimaa väkivaltaa, mutta heitä vaivattiin hiljakseen pitkällisellä kidutuksella, nälällä ja janolla. Niinpä Agnes eli aikojaan milloin puolihämärässä, milloin pilkkosen pimeässä. Päänsä päältä kuuli hän nunnain virsiä ja messua, jota hän säesti järkkymättömän uskonsa sanoilla.
Eräänä päivänä, noin kaksi viikkoa siitä kun hän oli tänne tuotu, makasi hän kuumetautisena ja nälkiintyneenä olkivuoteellaan. Abbedissa oli juuri käynyt hänen luonaan ja Agnes oli tarvinnut kaikki voimansa vastustaakseen häntä, joka osittain lupauksilla, osittain uhkauksilla koetti houkutella häntä luopumaan uskostaan. Hartaasti rukoili hän Jumalaa korjaamaan hänet pois luokseen taikka antamaan apua, sillä hän tunsi, ettei hän pitemmältä jaksaisi vastustaa kiusausta. Äkkiä aukeni kammion ovi ja abbedissa seisoi jälleen hänen edessään.
"Nouse", sanoi hän tylysti. "Sinä saat kärsiä ainakin yhtä paljon kuin kukaan meistä — sinä, joka olet olevinasi marttyyri."
Agnes nousi ja seurasi abbedissaa käytävää myöten. Koko luostari näytti olevan liikkeellä. Puistossa oli koreja täynnä kalliita neulomuksia ja kirkonastioita, ja nunnat juoksivat edes takaisin suuressa hädässä. Tietämättä, mitä tämä merkitsi, seurasi Agnes abbedissaa ja muutamia muita nunnia pitkin Brielin katuja, joita hän ei vuosikausiin ollut astellut. Minne hän vain katseli, näki hän pelästyneitä kasvoja, kyyneliä ja ihmisiä, jotka sälyttivät tavaraa vankkureille ja rattaille. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Oliko prinssi ehkä piirittämässä kaupunkia? Hän heitti tuon arvelun, joka oli hänestä naurettava, ja kyseli nunnilta, mutta ei saanut mitään vastausta.
Vihdoin saapuivat he pyhän Pietarin luostariin, joka oli naisluostaria paljo vahvempi, ja täällä sai hän kuulla, että Meri-Geusit olivat saapuneet laivoineen ja aikoivat tunnin päästä hyökätä kaupunkiin ja surmata jokaisen ihmisen. Lukija arvannee, kuinka tämä uutinen ilahutti tyttöä. Hän laski minuutit ja alkoi käydä levottomaksi, kun kellon lyönti ilmoitti yhden, ilmoitti toisenkin tunnin kuluneeksi ja pimeys loi verhonsa kaupungin yli eikä Geusejä kuulunut.
Mutta odota! Kuuletko tuota huutoa ja melua? He ovat täällä, Jumalan kiitos; he tulevat. Eivät tulekaan. Nuo olivat vain poikia ja tavarakuormia. Mutta malta, meteli kasvaa. Luostarin portilta kuuluu kolkutusta. Nunnat huutaa kirkuvat hädissään ja peloissaan. Jo kaikuu kirveen iskuja ulkoa; nunnat vaipuvat toinen toisensa syliin ja itkevät. Mutta Agnes ja Anna värisevät maltittomuudesta ja kuiskaavat lohduttavia sanoja toinen toisensa korvaan. Vihdoin särkyy portti pirstoiksi, huutaen voiton riemusta rientävät miehet pihaan ja hajaantuvat sinne tänne luostarin rakennuksiin. Nunnain ovi paiskataan auki ja kymmenkunta Geusia, enemmän pahan hengen kuin ihmisen näköisiä, syöksähtää sisään.