Pitkä, nenätön ja korvaton mies, joka kiroo ja vannoo haluavansa jotakin makupalaa tästä papinpesästä, tempaa syliinsä Agnesin. Agnes huutaa ja sanoo olevansa isänmaanystävä; mutta mies reutoo hänet kainaloonsa ja laahaa hänet luostarista pihalle. Tyttö ponnistaa vastaan — mutta turhaan. Hän kokoaa viimeiset voimansa ja huutaa:
"Karel, Karel, Galama!"
"Helei!" karjaisee karkea ääni heidän edessään. "Galama? Mitä tuo tietää? Se on varmaan Agnes Vlossert."
Ja vikkelästi kuin kissa karkaa pieni mies nenättömän kurkkuun.
Kauhea tappelu syntyy ja Agnes menee tainnoksiin.
Mutta tapausten sarja on saattanut meidät liian pitkälle; meidän täytyy palata kertomuksemme pääjuoneen.
XXVIII
Huhtikuun ensimäinen päivä.
"Tule, lautturi, souda sukkelaan minut sekä nämä kaksi toveriani tuolle puolen ja minä annan sinulle hopeaa, jota — sen takaan — sinä et saa nähdä joka päivä."
Näin sanoen astui eräs pieni mies, joka puvusta päättäen oli kirjuri tai ylioppilas, vaikka pitkä miekka riippui hänen vyötäisiltään, tovereineen venheeseen, jolla lauttamies Jaakko Koppestock oli valmis viemään heidät Maasin poikki Brieliin. Oli ihana aamu huhtikuun 1 p:nä 1572 ja päivänpaiste kimalteli iloisesti vuolteisella joen pinnalla.
"Kenties on minun käteni kautta kulkenut enemmän hopeaa kuin mitä te olette nähnytkään", vastasi Koppestock, siepaten aironsa ja työntäen venheen rannasta. "Mutta nyt ei tee kenenkään mieli kopeilla suurista varoistaan, kun hänen vähin erin täytyy antaa ne kaikki veroihin." [Tämä tarkoittaa ennen mainittua kymmenen prosentin veroa.]