"Mitä ajattelet noista veroista veikkoni?" uteli pieni mies kiivaasti. "Minä en niitä paheksi, mutta sinua ne näyttävät pahasti rasittavan."
"Ei minua suinkaan, mestari", vastasi lauttamies, ripeästi soutaen, "sillä minulla ei ole mitään, josta maksaisin veroa, ja kuten olen sanonut akalle, on kymmenysraha tyhjästä tyhjää. Mutta vaikka minulla jotakin olisikin, en maksaisi siitä herttualle rahtuakaan."
"Ai, ai, ukkoseni, sinä puhut liian rohkeasti", lausui toinen mahtavalla äänellä. "Kenties et tunne, keitä me olemme, muuten ehkä varoisit vähän suutasi! Me olemme upseereja hänen kaikkein katolisimman Majesteettinsa, Espanjan kuninkaan armeijassa, ja ellemme olisi erittäin hyvällä tuulella, saisit katua röyhkeyttäsi."
"Minä kiitän sinua, herra upseeri", vastasi Koppestock, lausuen arvonimen suuremmalla äänenpainolla, sillä hän näki molempien toisten matkustajain hymyilevän, kun heitä sanottiin upseereiksi; "mutta minä en peruuta sanojani sittenkään. Voi kyllä olla hyvä katolilainen ja alankomaitten kreivin nöyrä alamainen — sillä kuninkaasta täällä ei ole koskaan tiedetty — eikä silti tarvitse joutua häviöön ja haaksirikkoon muutamien pyöreävatsaisten pappien ja soturijoukon tähden, jolla ei ole täällä mitään tekemistä. Nöyrinkin alamainen tekee vastarintaa, jos hänet ajetaan mieron tielle."
"Kautta pyhän Klaaran, en koskaan olisi luullut, että Jaakko noin hyvin sukisi sinun suutasi, Ralph!" huusi toinen miehistä.
"Naura sinä, jos mielesi tekee", sanoi pieni mies nyrpeänä, "mutta minä vannon, että ennenkuin aurinko on laskenut tämän syntisen maailman taakse, saa tämä kapinoitsija katua, että hän on puhunut sopimattomia. Etkö sinä sen veijari tiedä, että löytyy kahden lajisia astioita, toiset kunniallisia, toiset häpeällisiä, ja ettei häpeällinen astia koskaan saa lausua minkäänlaista tuomiota eikä asettua samalle laudalle kuin hänen korkeammat veljensä? Saat nähdä, että vielä kadut."
"Vai niin? No siinä tapauksessa", vastasi lautturi, pienokaisen kiukusta huolimatta, "on minusta se astia kunniallisin, josta on suurinta hyötyä, sillä se, missä ei ole muuta kuin koristuksia, ei kelpaa mihinkään."
"En tiedä mitä te puhutte kunniallisista ja häpeällisistä astioista", sanoi toinen tovereista, joka tarkkaan oli katsonut joen suuta kohden, "mutta tuolla tulee, nähdäkseni, toisellaisia astioita, tännepäin uiden. Ne eivät ole kauppalaivoja, sillä siksi on niitä liian monta. Lienevätkö sotalaivoja?"
Kaikki käänsivät silmänsä puhujan osoittamaan suuntaan, ja näkivät joukon valkoisia purjeita, jotka välkkyivät päivänpaisteessa ja vastavirtaan lähestyivät heitä. Ne olivat vielä niin etäällä, ettei niitä voinut selvästi erottaa, mutta mastojen huipuista liehuivat punaiset liput ja viirit. Kaikki jäivät tuokioksi katselemaan noita outoja laivoja.
"Omituinen on heillä lippu ainakin," sanoi Koppestock, "ja kaikki ovat ne samallaisia. Minä epäilen…"