Jos astumme sisään mainitusta portista ja katua pitkin käytyämme äkkiä poikkeamme vasemmalle, on edessämme Nassaun palatsi. Tämä komea rakennus on vuosisatoja ollut Nassaun huonekunnan oma; mutta kun Oranian prinssi Saksaan paettuaan jätti sen kylmille, on Alban herttua sen anastanut ja myynyt sen kalliin kaluston. Ennen se oli mahtavain ylimysten kokouspaikkana. Lahjakkaat, miehekkäät ja viisaat henkilöt pääsivät esteettä kokouksiin ja näissä huoneissa sommiteltiin monta tuumaa, tehtiin monta ehdotusta ja ryhdyttiin moneen toimeen, joitten nojalla koetettiin estää kardinaalin ja hänen ilkeitten kumppaniensa menestystä. Jos taas oikealle käännymme, tulemme avaralle Sablon-nimiselle kentälle, jonka toisella puolen on kuuluisa Culemburgin linna. Nykyään se on jaotettu maahan Alban käskystä, joka vimmoissaan sotajoukkonsa tappiosta koettaa hävittää ympäriltään kaikki kansallisen itsenäisyyden muistomerkit. Siellä kokoontuivat kaksi vuotta sitten maan aateliset, linnanisännän, hienostuneen mutta huolettoman kreivi Brederoden käskystä, ja näiltä ovilta heidän mainio seurueensa vaelsi herttuattaren luo esittämään pyyntöjään. Siellä oli myös sali, jossa muutama päivä sen jälkeen pidettiin ne kuuluisat kemut, joissa syntyi Geusein eli Kerjäläisten veljeskunta. Linnan tukevat kiviseinät, sen kauniit väljät suojat ovat nyt raunioina. Mutta lyhyen ajan kuluttua on voiton patsas kohoava niitten entiselle sijalle.
Kaunis, leveä katu vie täältä siihen linnaan, jossa herttua asuu ja josta hän hallitsee maata. Täällä kuitenkin on elämää ja iloa. Linnan edustalla nähdään vilkasta hyörinää ja liikettä. Sotamiehiä juoksentelee sinne tänne, upseereita, uljaita espanjalaisia tai hilpeitä ranskalaisia, kävelee edestakaisin tai seisoo ryhmissä iloisesti jutellen. He eivät välitä asukkaitten vaivoista; heillä on palkkansa, heitä ei velo kukaan, ja he ovat sitä mieltä, että saavat jäädä tänne sitä pitemmäksi aikaa mitä vähemmän he osoittavat armoa ja sääliväisyyttä.
"Ja sinä luulet siis, Pietari", sanoo eräs upseeri, jonka ympärillä seisoo muita kapteeneja, "että meidän on ennen pitkää täältä marssiminen? Mistä sinä aina saatkaan uutisesi?"
"Etkö sinä tiedä", sanoo toinen, "että hän tunnustaa syntinsä joka päivä? Palkaksi saa hän papilta kaikki tiedot ja uutiset, jotka pyhä mies on haalinut kokoon."
"Jopa jotakin!" sanoo kolmas. "En minä luule Pietaria niin typeräksi, että hän kävisi synnin tunnustuksilla."
"No", arvelee neljäs hiukan totisena, "ainakin on sillä tavalla mukavaa päästä synneistänsä."
"Varsinkin jos antaa papille puolet saaliistaan", sanoo toinen puhuja.
"Pyh! minä en usko heihin vähääkään", lausui kolmas, "siitä pitäen kun luin Erasmuksen pikku kirjasen heistä. Hän sanoo heitä koiriksi, joitten oikeastaan olisi pitänyt syödä ruuan loppuja, mutta jotka ovat kiivenneet pöydälle ja varastaneet parhaimmat herkut."
"Tuota en voi ymmärtää", sanoi se, jota oli puhuteltu Pietariksi; "meidät on tänne lähetetty ja sitä varten saamme palkkaa, että suojelisimme paavia, katolista uskoa ja muuta senkaltaista, ja vieköön minut peijakas, ellei jokainen teistä ole huonompi katolilainen ja pahempi pakana kuin tämä poloinen kansa — uskokaa mitä tahdotte."
"Tämä ei ole mitään", sanoi vanha saksalainen soturi, joka oli nähnyt useita taisteluita. "Minä kuuluin ennen saksilaiseen rykmenttiin, ja siitä lienee noin kaksikymmentä vuotta, kun saimme Kaarle keisarilta käskyn marssia Geldernin maahan, yksissä voimin pappien kanssa kurittamaan sellaisia, jotka eivät tahtoneet kunnioittaa rippileipää. Mutta hulluinta oli, että toinen puoli meistä oli lutherilaisia ja auttoi kansaa enemmän kuin pappeja."