"Minä suostun sydämeni pohjasta teidän tuumaanne, herra kreivi. Ei mitään armoa niille, jotka eivät meillekään ole antaneet", sanoi Lancelot de Brederode, kaunis nuorukainen ja sen Brederoden veli, josta jo ennen on puhuttu tässä kirjassa.
"Kuinka!" lausui Adam van Haren, "haluatteko tahrata meidän nimemme ikuisella häpeällä, kun suositte sellaisia hirmutöitä, joita sanomme inhoavamme?"
"Inhoavamme!" kiivasteli toinen kapteeni, Gillis Steltman. "Emmekö ole valalla luvanneet kostaa maanmiehillemme tehtyä vääryyttä ja viruttaa sortajain verellä saastan lipuistamme? Sitäkö varten olemme jättäneet armaan kotimme, panneet henkemme alttiiksi, heittäneet kaikki toiveet armosta ja saattaneet nimemme peljättäväksi merellä, että vanhojen akkojen tavalla nyt istuisimme velttoina ja vetelinä, kun meillä on suurempi työ tehtävänä kuin ryöstää joku kurja kauppa-alus? Oletteko unohtaneet heidän tekemänsä työt, heidän vuodattamansa veren? Onko Gentin kohtalo mennyt muistostanne? Ettekö näe niitä verivirtoja, joita tulvaa Jemmingenin ja Heiligerleen kentillä? Minä puolestani vannoin sinä kauhun hetkenä, jolloin seisoin tuskin kymmenen askeleen päässä Hornin ja Egmontin mestauslavalta sen pyhän valan, etten laske käsistäni ainoatakaan espanjalaista, ennenkuin hänestä on lähtenyt viimeinenkin verenpisara. Ja ellei mikään minua enää muistuttaisi valastani on minulla ainakin tämä —"
Ja kasvot hehkuen kiihkosta, hän viskasi rajusti pöytään valkoisen nenäliinan, jossa näkyi isoja, ruskeita, hyytyneen veren jättämiä tahroja. Myötätuntoisuuden huuto kajahti kaikkialta. Nenäliina oli kastettu Egmontin ja Hornin jaloon vereen, kun se kolme vuotta takaperin kuumana ja höyryvänä virtasi heidän päättömistä ruumiistaan.
Treslong rypisti otsaansa ja aikoi puhua, kun eräs upseeri, nimeltä Herlijn, jonka korvia ja nenää vailla olevat kasvot tekivät hirveän vaikutuksen, survaisi tikarinsa pöytään ja huusi, julmasti kiroten:
"Vieköön minut tuhannen sarvipäätä, jos minä kenenkään tähden luovun ammatistani. Jos kaupungissa on pappeja, saavat he oppia tuntemaan minut".
Hänen "ammattinsa" oli se, että hän elävältä poltti kaikki papit, jotka hän sai käsiinsä, leikattuaan heiltä ensin nenän ja korvat; hän oli siihen ruvennut noin neljä vuotta takaperin, kun hänen isänsä ja hänen veljensä olivat joutuneet saman julman kohtelun alaisiksi ja osaksi hän itsekin, koska hän ainoastaan töin tuskin sai vältetyksi tulirovion, mutta menetti kasvojensa kauneuden.
"Ja minä vaadin, ettei tuollaista petomaista tylyyttä harjoteta, niinkauan kuin minulla on pistooli, jolla voin ampua julmurit", huusi Entes de Mentheda, urhea soturi, joka leimuvin silmin katseli Herlijniä. Hän oli laivaston vara-amiraali ja häntä kunnioitettiin suuresti.
"Hiiteen papit! Tapetaan tyrannit! Ammutaan ne koirat!" huusi sekaisin kolme neljä Herlijnin hengenheimolaista.
"Hyi häpeä! Me olemme protestantteja. Me palvelemme jaloa asiata."