"Hiljaa, herrat!" huusi de la Marck, joka aikanaan tiesi valvoa arvoaan. "Neuvotelkaamme, mitä meidän tulee tehdä; älkäämme totelko intohimojamme."
"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain prinssiltä kirjeen, kreivi", sanoi Ruikhaver. "Hän käskee meidän olla harjoittamatta julmuutta, ettemme häpäisisi nimeämme."
"Suokaa minulle hetkeksi huomiotanne, hyvät herrat", säesti Treslong, ottaen vaaria tilaisuudesta ja puhuen rauhallisesti. "Täällä on lausuttu monta mielipidettä, sanottu monta kiivasta, yllyttävää soimausta — mutta järkeviä neuvoja on varsin vähän kuultu. Hyvät herrat, muistakaamme, että maanmiestemme silmät vartioivat meitä, muistakaamme, että me olemme ainoat, joilta he, joilta prinssi enää odottaa apua. Kansalaisemme ovat väsyneet julmuuteen; heitä inhottaa verenvuodatus, kammottaa ryöstö. Jos sortajamme olisivat tulleet luoksemme ilman miekkaa, elleivät he olisi niin määrättömästi vuodattaneet vertamme, vieläpä jalointa vertamme, vihaisimmeko heitä silloin puoleksikaan niin katkerasti, kuin nyt heitä vihaamme, kysyn minä? Eikö ole todennäköistä, että espanjalaisten nimi ilman inkvisitsionia ja verineuvostoa ei soisi hetikään niin ilkeältä korvissamme kuin nyt? Kansalaisemme etsivät auttajaa, he etsivät sellaista, joka voi auttaa moista tylyyttä harjoittamatta; he ymmärtävät, että puolustus ja ryntääminen on tarpeellista, jopa kiitettävääkin, mutta he ymmärtävät myöskin, että kosto on kunnotonta konnan työtä. Minä kysyn teiltä, Herlijn, millä keinoilla kreivi Egmont on saavuttanut laakerinsa? Julmuudellako? Hänen nimeään ei tahraa pisarakaan suotta vuodatettua verta. Ja onpa prinssinkin ankara käsky se, ettemme saa tehdä muuta kuin mikä on kiitettävää, kunniallista ja jaloa. — Jos muitten kaupunkien asukkaat saavat kuulla, että me voimme valloittaa prinssille kaupungin ja pitää sitä hallussamme teurastamatta ja surmaamatta, noudattavat he esimerkkiämme ennenkuin vuorokausi on kulunut. Mutta jos poltetut talot, raadellut ruumiit, ja raiskatut vaimot kaikkialla ilmoittavat, mistä meidän tiemme on käynyt, jää meiltä tehtävämme tekemättä, nimemme ja pyrintömme ryvettyy häpeään eikä meillä ole enemmän oikeutta anoa Jumalalta apua kuin verivihollisillamme, Espanjan miehillä."
Tämä puhe, joka lausuttiin sydämeen käyvällä vakavalla äänellä, teki voimakkaan vaikutuksen. Se koski amiraalinkin sydämeen. Hän salli sen vuoksi, että keskusteltiin, millä tavalla kaupunkia kohdeltaisiin. Kesken tätä keskustelua ilmoitettiin että oli saapunut kaksi kaupungin lähettilästä. De la Marck laski heidät sisään. He olivat ne molemmat miehet, jotka ennen olemme nähneet Koppestockin veneessä. He olivat kaupungin arvokkaimpia porvareita. Heidän toverinsa, kirjuri, joka oli papin tai koulumestarin tapainen mies, oli jo hyvän sään aikana pötkinyt pakoon.
Saattoi odottaa, että lähettiläät puhuttelisivat amiraalia nöyrästi. He näkivät sotaiset puuhat ja toimet, jotka olivat tekeillä rannan ja talojen välillä, he näkivät tuon mahtavan neuvoskunnan, jonka keskellä he nyt seisoivat, ja tuosta heissä heräsi suuri kunnioitus noita Geusejä kohtaan, joita he ennen olivat halveksineet. Koska he eivät voineet tarkemmin laskea vihollistensa sotavoimia, uskoivat he arvelematta Koppestockin liioiteltuihin puheisiin. He esiintoivat amiraalille porvariston kunnioituksen ja pyysivät että armon aikaa lisättäisiin kahdella tunnilla, että päästäisiin yksimieliseen päätökseen siitä, millä tavalla vastattaisiin antautumisvaatimukseen. Kaupunki ei ollutkaan — arvelivat he — niin kehno, ettei se kestäisi vähintään vuorokauden piiritystä; kysyipä asia muutenkin miettimistä varsinkin kun Alba jo kerran oli uhannut rangaista kaupunkia, ja oli muka parempi pysyä Espanjan vallan alla kuin uskoa itsensä Meri-Geusein käsiin, jotka olivat huonossa maineessa, ja kärsiä kaikkia niitä kauhuja ja julmia tekoja, joita näitten sanottiin rakastavan.
Kun lähettiläät asiansa ajettuaan olivat astuneet ulos, syntyi vielä kerran kiivas keskustelu. Mutta Treslongin tehokas puhe oli kääntänyt mielet, ja ne harvat, jotka vielä vaativat lähettilästen hirttämistä ja kaupungin ryöstämistä, joutuivat tappiolle, varsinkin kun sotaväen vieminen maihin vielä oli kesken. Lähettiläät käskettiin sisään ja heille julistettiin, ettei kaupunkia vielä saarrettaisi kahteen tuntiin, ettei siellä minkäänlaista julmuutta harjoitettaisi ja että antautumiskäskyllä aiottiin vain siirtää kaupunki Alban käsistä Oranian prinssin käsiin. Lähettiläät poistuivat, ihmetellen pahamaineisen kreivi de la Marckin outoa laupeutta ja mielenmalttia; kapteenit puolestaan menivät maalle-nousua johtamaan ja järjestämään väkeänsä.
Iloissaan siitä, että hänen sanansa olivat niin hyvin tehonneet, lähti Treslong ulos; de Ryk, van Haren ja Mentheda tulivat hänen luokseen ja kiittivät häntä hänen terveellisestä puheestaan. Kun he kävelivät sotilasparvien välitse, jotka seisoivat kentällä, katsahti Treslong ympärilleen ja kysyi:
"Mutta missä minun uljas luutnanttini, Yonker Galama, on? Hän ei ole kajonnut keskusteluun enkä muista nähneeni häntä koko huoneessa."
"En minäkään", lausui de Ryk, "mutta ellen erehdy, puuhaa hän tuolla noitten sotamiesten kanssa, jotka ovat teidän ja amiraalin laivoista."
Samassa lähestyi Galama puhujia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja vaikka hän näytti rauhalliselta, huomasi Treslong kuitenkin että hänen mielensä oli sangen levoton.